Lusaka. Sambian pääkaupungissa Lusakassa tietää hyvin, missä vauraat asuvat: tarkoin vartioituja taloja ei näe kadulle. Muureja koristavista maalauksista sentään selviää, onko niiden takana EU:n toimipiste vai yksityinen asunto.
”Välillä ahdistaa asua muurien sisällä, mutta minkäs teet”, sanoo ylempään keskiluokkaan kuuluva Chileshe Nama.
Eurooppalaisen tyylikkäästi pukeutunut nuori nainen on töissä Intercontinental- hotellissa. Ryöstäjien pelko pakottaa hänet asumaan omatekoisessa vankilassa.
”On mukava matkustella välillä Lusakan ulkopuolelle. Pienemmissä kaupungeissa on ikään kuin helpompi hengittää.”
Lusakan syrjäkulmilla ja Sambian maaseudulla asuvat köyhät eivät tarvitse varkaita estäviä suojamuureja. He tekevät askareensa pyykinpesusta ruoanlaittoon kaikkien nähtävillä.
Sambiassa rikkaita ovat vain valkoiset ja intialaiset sekä korkean tason mustat yritysjohtajat ja poliitikot. Myös hyvin toimeentuleva musta keskiluokka on suuri.
”Jotkut ovat rikastuneet omalla työllään, mutta yleensä rikkaus kulkee täällä suvussa. Kreikkalaiset omistavat hotelleja ja supermarketteja ja libanonilaiset kirjapainoja.
Kaikilla rikkailla suvuilla on kaivos jossain. Intialaiset asuvat oman pikkukauppansa yläkerrassa ja varmaan kieriskelevät rahassa”, Nama miettii.
Sosiaaliluokilla on omat kokoontumispaikkansa kirkoista baareihin. Todella köyhät juhlivat slummien ja kylien pimeissä ulkoilmabaareissa särisevien kaiuttimien pauhatessa. Juomana on sameaa sahdinmakuista chibukua tai kotipolttoista pistävää kachasu-pontikkaa.
Rikkaat istuvat ostoskeskusten ravintoloissa, golf-klubeillaan tai yksityisissä illanvietoissa. He juovat gintoniceja ja hienoja eteläafrikkalaisia viinejä.
Ainoastaan presidentti lähipiireineen sekä vauraimmat kaivos- ja maatalousyrittäjät ovat Suomen mittakaavalla ökyrikkaita. Kolme neljäsosaa väestöstä elää alle eurolla päivässä. Sambialaisten odotettavissa oleva elinikä on maailman alhaisin, 33 vuotta. Toimeentulevan ihmisen erottaa siitä, että hän tuoksuu puhtaalta.
”Jos miehet saavat päättää, rahat menevät helposti viinaan. Minun perheessäni kuitenkin investoidaan saippuaan”, selittää elintason tunnuksia Misozi Zulu, joka työskentelee Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan tukemassa naisten oikeuksien hankkeessa maaseudulla.
Vaurauden merkkejä Sambiassa ovat autot ja vaatteet. Länsimaiseen tapaan mersut ja kaupunkimaasturit ovat halutuimpia kulkuneuvoja.
Rikkaat verhoutuvat pukuihin, jakkuihin ja värikkäisiin afrikkalaisiin leninkeihin. Köyhä kansa käyttää värikkäitä painettuja chitenge- kankaisia vaatteita.
Länsimaiset kierrätysvaatteet ovat myös tavallinen näky. Tyttären Suomen-matkalta tuoma Kärkölän kunnan mainospaita on ylpeydenaihe Misozi Zulun äidille.
Useimmat kierrätysvaatteet ovat alun perin länsimaisten ihmisten lahjoja hyväntekeväisyysjärjestöille. Sambiassa niitä myydään toreilla polkuhintaan, mikä on näivettänyt paikallisen vaateteollisuuden.
Turvallisuusala on Sambian työllistävin palveluammatti. Kolmasosa lusakalaisista vartioi kolmasosaa, jotta se voisi nukkua yönsä rauhassa. Yksi muurein ja piikkilangoin ympäröity talo tai toimisto työllistää vähintään neljä kokopäiväistä vartijaa.
Pääosa vartijoista on vartiointiliikkeiden palkkalistoilla. He saavat aseistettuja lisäjoukkoja pahan paikan yllättäessä yhdellä napin painalluksella.
Suurin osa Lusakan omaisuusrikoksista on autoryöstöjä, ja valtaosa näistä tapahtuu omistajan odotellessa portin ulkopuolella pääsyä muurien sisään turvaan.
”Aiemmin roistot pakottivat kuskin ulos autosta ja veivät auton, mutta nykyään yhä useammin kuulee, että kuski on kaapattu auton mukana”, Chileshe Nama sanoo.
Monissa autoissa on nykyään laite, joka sammuttaa moottorin muutaman kilometrin jälkeen, jos kuljettaja ei ole osannut painaa oikeita nappeja. Turvallisuusvälineet ovat kääntyneet osittain itseään vastaan, koska laitteiden pelossa rosvot vievät myös kuljettajat sammuttamaan mahdolliset turvalaitteet.
”Lusaka on moniin afrikkalaisiin kaupunkeihin verrattuna rauhallinen. Silti yöllä ajaminen pelottaa aika paljon. Liikennevaloihin ei saa pimeällä pysähtyä, jos reitti on selvä, ja aina välillä kuulee lähipiiristäkin tarinoita aseellisista ryöstöistä”, Nama kertoo.
Yövartijat ovat Lusakan heikoimmin palkattua väkeä. Parinkymmenen euron kuukausipalkka ei riitä perheen elättämiseen, joten monien on pakko tehdä muita töitä päivisin. Irvileuat sanovat, ettei Lusakasta löydy yhtään hereillä olevaa yövartijaa. Kotiin tullessaan muurien takana asuvat lusakalaiset ilmoittavat tulostaan torvea soittamalla. Tarkoitus on kutsua vartija avaamaan portti, mutta paikalle saapuukin vartijaa vikkelämpi varas.
Esa Salminen
Kuvat Esa Salminen ja Janne Sivonen
Kirjoittaja työskentelee Kehitysyhteistyön palvelukeskuksessa Kepassa Sambiassa.
