17. syyskuuta 2004
Teksti:

Syyskuun alussa kävin ilmoittautumassa läsnä olevaksi yliopistolle kahdeksatta kertaa. Kun raaputin viime lukuvuoden tarraa pois ikivanhasta opiskelijakortistani, minua nolotti.
    Jo kahtena edellisenä vuonna olin luvannut itselleni, että kyseessä olisi viimeinen kerta. Kuudennella kerralla minun piti vain saattaa gradu loppuun ja karistaa yliopiston tomut jaloistani.
    Gradu valmistuikin ajallaan. Minä en. Kuluneet puolitoista vuotta olen lusmuillut yliopistolla käymättä yhdelläkään luennolla ja keräämättä ainuttakaan opintoviikkoa. Valmistuminen on kiinni vain yhdestä merkinnästä.

Virallinen selitys valmistumattomuudelle on ylevä halu opiskella vielä lisää. Muutama puolitiehen jäänyt sivuainekokonaisuus olisi hauska saada päätökseen, selitän silmät loistaen.
    Joopa joo. Uusien opintojen suorittaminen vaatisi uskaltautumista tenteille ja kursseille, joille ei tähänkään mennessä ole löytynyt aikaa. En kuitenkaan tunnustaudu etuisuuksien väärinkäyttäjäksi.
    En omista opiskelijalippua, enkä asu HOAS:illa. Unicafen spagettiin kyllästyin jo aika päiviä sitten.

Miksi en sitten valmistu? Kyse on turvallisuuden tunteesta. Pätkätyösuhteiden ja freelancetöiden hetteikössä seikkailevalle toimittajalle ei ole minkään valtakunnan haittaa olla opiskelija. Sitä paitsi on hyvä tietää, että aina voi palata opintotien helmaan, jos jostain tulee seinä vastaan.
    En usko, että olen ainoa, jota lähtö Alma Materin helmoista hirvittää. Taistellessaan opintoaikojen rajauksia vastaan SYL vetoaa perheellisiin, nälkää näkeviin tai henkisistä sairauksista kärsiviin opiskelijapoloihin. Epäilen silti vahvasti, että suurin osa opintojaan venyttävistä on kaltaisiani tallaajia, joita suuri maailma yksinkertaisesti pelottaa.

”Viisas ei valmistu”, kuten joku neropatti oli töhrinyt Porthanian vessaan seinään vuosia sitten. Tätä totuutta vasten isäukon perustelu ”ylioppilas näyttää ikävältä kuolinilmoituksessa, jos jäät auton alle” ei tunnu kovin vakuuttavalta.

Juha Merimaa