”Rakastan tappelemista”, pohtii Football Factoryn kertojanääni, kolmekymppinen Chelsea-fani Tommy. ”Ja minussa ei todellakaan ole mitään vikaa.”
Tommy on englantilaisten viranomaisten painajainen: mies, jonka mielestä väkivalta kuuluu jalkapallokulttuuriin siinä missä kaljatuopit kapakoihin. Nick Loven ohjaama elokuva kuvaa Tommyn ja muiden hurmehenkisten lontoolaishuligaanien elämää, jossa joukkotappeluvoitot ovat tärkeämpiä kuin oman joukkueen jalkapallomenestys.
Onko huligaanin elämä sen vaarojen arvoista, Love kysyy.
Brittimedia ei ole ollut varauksettoman innostunut ohjaajan vastauksesta. Elokuvan on syytetty ihannoivan jalkapallon ympärille pesiytynyttä väkivaltaa. Tuomittujen hulinoitsijoiden käyttäminen avustajina elokuvan joukkokohtauksissa ja ennakkonäytöksien pitäminen fanien äärijärjestöille ovat lisänneet paheksuntaa.
Kohu ei ole uutta. Loven elokuva perustuu John Kingin 1990-luvun puolivälissä kirjoittamaan samannimiseen romaaniin. Joogaa harrastanut ja thaimaalaisessa luostarissa meditoinut King ei tunnu sujahtavan luontevasti stadioneilla riehuvan ”thugin” veriroiskeiseen fanipaitaan. Silti Chelseata 10-vuotiaasta kannattaneen kirjailijan baaripuheisiin ja omiin havaintoihin perustuva kirja on niin tyly, että se saa Nick Hornbyn Fever Pitch -romaanin vaikuttamaan englantilaisten jalkapallofanien hempeältä mainospuheelta.
Football Factorylle on helppo heiluttaa punaista korttia koska sen näkökulma kuuluu huligaaneille. Virkavalta ja väkivallan viekoittelevuudelle häviävät tyttöystävät pysyvät elokuvassa vaihtopenkillä – samoin itse jalkapallo. Äänessä ovat tappelusta tappeluun kiertävät, viinalla ja huumeilla vauhtiaan lisäävät miehet. He eivät tuomitse elämäntapaansa.
”Mitä muuta ihmisten pitäisi tehdä lauantai-iltana? Runkata Idolsin äärellä ja vältellä vaimon seksittömästä avioliitosta syyllistävää katsetta?”, Tommy ihmettelee.
Jalkapallohuliganismia on tapana selittää sosiaalisilla ongelmilla. Tommykin vetoaa niihin. Köyhyys tai perhevaikeudet tuntuvat kuitenkin yhtä uskottavalta selitykseltä pikkurikollisista ja pikkuporvareista koostuvan huligaaniheimon riehumisvimmaan kuin kuningasperheen kriisit.
Normandia tarjosi isoisille mahdollisuuden olla sankareita. Pojanpoikien on rakennettava taistelukenttiä tyhjästä. Pojat pitävät itseään pappojen kaltaisina, mutta sodan kokeneelta sukupolvelta ei riitä ymmärrystä nuoremmille. Vaareille väkivalta oli väline jota he käyttivät pakon edessä. Pumpulissa kasvaneelle jälkikasvulle se on itseisarvo, josta he hakevat säväreitä arjen tylsyyteen.
Tommyn monologit vakuuttelevat, että turpiin vetäminen on kivaa ja turpiin saadessaankin voittaa sentään kaverien kunnioituksen. Love ei tee niihin uskomista helpoksi: väkivallan uhka, jatkuva pelkääminen ja huligaaniporukoiden fasistinen ryhmäkuri piirtävät uhoamiselle luotaantyöntävän taustan. Sen kauhistelemattomalla, mutta tarkalla kuvailemisella ohjaaja tuntuu tavoittelevan moralisteja kovakalloisempaa kohderyhmää: niitä, joista elokuva kertoo.
Football Factory esitetään Rakkautta ja Anarkiaa -festivaaleilla 16-26.9. Ensi-iltansa se saa 1.10.
Matti Rämö
