Drum’n’bass-levyt, videopelit ja toimintaelokuvat lojuvat sulassa sovussa Rahil Bedretdinin kirjahyllyssä Helsingin Kalliossa. Asunnon merkittävin ja selvästi käytetyin kaluste on moniosainen kotiteatteri peleineen ja vehkeineen. Niiden välistä pilkottaa isän tataaribändin perinnemusiikkilevy.
Rahil on 24-vuotias aikuislukiolainen tavismuslimi, Tapiolan Stockmannin ahtaaja ja turkinsukuinen, islaminuskoinen tataari. Häntä ei katsota kadulla kahdesti, ellei sitten raamikkaan ulkomuodon vuoksi. Rahil ja muut kahdeksansataapäisen vähemmistön jäsenet ovat sulautuneet valtaväestön joukkoon hyvin. Rasistisia letkautuksiakin kuulee harvoin.
Nuori mies muistaa vain yhden kielteisen kokemuksen suomalaisista asenteista. Muisto on viiden takaa ravintola Kaisahuoneelta. Bileilta värivalojen ja Ricky Martinin tahdissa sai ikävän lopun, kun viehättävä tyttö totesi päin naamaa, ettei voisi lähteä Rahilin kanssa minnekään. Pojan nimi oli vääränlainen.
”Kaveripiirissä jotkut heittää välillä läppää, että vitun tataari, mutta se on ihan hyvällä huumorilla kuitenkin”, hän sanoo.
Rahilin mukaan tataarit eivät joudu kuulemaan taustastaan, koska ovat olleet maassa jo 1800-luvulta saakka eivätkä ole liiemmin kaivanneet yhteiskunnan tukea.
Vähemmistön henkinen koti, Suomen Islam- seurakunta perustettiin vuonna 1925. Suomi oli silloin ensimmäinen länsimaa, jossa valtio virallisesti tunnusti islamilaisen yhteisön. Tämän mahdollisti vuonna 1922 säädetty uskonnonvapauslaki.
Rahil arvelee, että myös pitkästi maallistunut uskonto on helpottanut sulautumista Suomeen. Harva tataari rukoilee viidesti päivässä tai käy pyhiinvaelluksella. Uskonto on enemmänkin yksityisasia. Lisäksi tataarit pukeutuvat kuten muutkin suomalaiset. Ei kaapuja, ei huiveja tai huntuja. Ja osataan sitä kossuakin juoda. Jotkut eivät kieltäydy aina edes sianlihasta.
Rahil ei koe olevansa uskonnollinen, vaikka siihen on yritetty kasvattaa, niin kuin vähälukuisen yhteisön sisällä on tapana. Molemmat islam ja kristinusko tuntuvat hänestä vähän humpuukilta.
”En rukoile. Moskeijassa käyn juhlapäivinä, silloin kun on esimerkiksi se paastojuttu. Faijan puolelta yritettiin tuputtaa muitakin perinteitä. Mummon mielestä on ollut melkein paha, että mulla on ollut täysin suomalaisia kavereita”, hän sanoo.
Lähisukulaisia lukuun ottamatta Rahil ei pidä tataariyhteisöä läheisenä tai tärkeänä, niin kuin ei oikeastaan mitään muutakaan. Tataarikaverit ovatkin viime aikoina käyneet vähiin. Monet ovat hänen mukaansa alkaneet muistuttaa isovanhempien ikäpolvea. Vanhoillisia, Rahil sanoo, mutta toivoo samalla, että osaisi joskus arvostaa juuriaan.
”Onhan tataarius kuitenkin ihan siisti juttu.”
Sandaalit tipahtavat lattialle punottujen nahkakenkien viereen. Mies kääntää kännykän äänettömälle ja astuu valoisaan moskeijaan. Hän on hiukan myöhässä, sillä seurakunnan perjantaijumalanpalvelus on jo ehtinyt rukouksista saarnaan. Ollaan tataariyhteisön omalla maalla, Suomen Islam-seurakunnan tiloissa.
Tennistossuja moskeijan eteisessä ei näy, sillä rukousliinoille polvistujat ovat suurimmaksi osaksi vanhoja ja keski-ikäisiä.
Tataariperinteiden ja uskon siirtäminen nuorelle sukupolvelle on yhä työläämpää. Pitkästi maallistuneessa yhteisössä sekaavioliitot yleistyvät ja yhteys juuriin heikkenee. Jatkuvuuden turvaaminen vaatisi nyt talkoohenkeä kaikilta, nuoriltakin. Välillä yhteinen hyvä vaan vaatii nuorten mielestä aika paljon, esimerkiksi tataariavioliiton rakkausavioliiton sijaan.
Tarinan mukaan ensimmäiset 1860-1870 luvulla Suomeen saapuneet tataarit olivat turkiskauppiaat Alaetdin Salavat ja Samaletdin Yusuf. He olivat juovuspäissään nukahtaneet Pietarista Suomeen tulevaan laivaan. Perille päästyään miehet huomasivat maan kauppaolot suotuisiksi ja ilmoittivat tämän kotijoukoilleen. Kerrotaan myös kauppias Hamidullasta, joka joutui vuonna 1868 pakenemaan Pietarista Viipuriin. Keisarikunnan pääkaupunkiin oli tulossa kuninkaallisia vieraita Englannista ja kulkukauppiaat oli siivottava katukuvasta.
Suomen Islam-seurakunnan puheenjohtaja Okan Daher huokaa nojatuolissaan seurakuntatalon neuvotteluhuoneessa syvään. Hän ei myönnä tulijoiden olleen maistissa saati sammuneina. Totta kuitenkin on, että tataarikauppiaat pitivät Suomea kelpo työmaana, jossa olot olivat paremmat kuin Venäjällä. Poliittisia syitä, esimerkiksi vainoja, muutolle ei Daherin mukaan ollut.
Turkkilaisperäisten tataarien esi-isät saapuivat maahan keisarilliselta Venäjältä, Volgan alueen pienistä tataarikylistä, Nizhni Novgorodin kuvernmentista.
”Syrjäytymistä tai vaikeuksia tataarit eivät ole kokeneet, sillä kauppa rikkoo kulttuurisia raja-aitoja. Toimeentulon hankkimisen vaatima mukautuminen liitti ihmiset saumattomasti yhteiskuntaan”, Daher sanoo.
Puheenjohtajan mielestä tataarit ovat hyvin isänmaallisia, sillä talvisota kasvatti monelle suomalaisen identiteetin. Hietaniemen hautausmaalle on pystytetty kymmenen sankarivainajan muistomerkki ja seurakunnan eteisaulan seinää koristaa ylipäällikkö marsalkka Mannerheimin päiväkäsky Vapaudenristeineen.
Sopeutuminen Suomeen oli Daherin mukaan helppoa myös, koska ensimmäiset tataarisukupolvet onnistuivat kokoamaan yhteisölle henkisen pääoman ohella maallista mammonaa. Seurakunta on edelleen varakas. Kassa karttuu suuren keskustakiinteistön tilojen vuokrista. Lisäksi jokainen jäsen maksaa vuosittain jäsenmaksun.
Tataarit ovat nyt perisuomalaisia. Omasta kulttuuristaan he eivät kuitenkaan ole luopuneet. Yhteisön tiiviyttä pitävät yllä uskonnon lisäksi elävät perinteet ja kieli. Tataari on turkinsukuinen kieli, jonka kirjoitusasu on saanut vaikutteita suomesta.
Daher painottaa, ettei yhteisö ei säily ilman ponnisteluja. Nuorten ja lasten kasvattamiseen täytyy käyttää rutkasti energiaa. Seurakunnalla on oma lastentarha viikonloppuisin. Lisäksi se järjestää uskonnon- ja kielenopetusta sekä kesäisin leirejä. Aktiivitataarit toimivat myös kulttuuriseurassa ja urheiluseura Yolduzissa. Omia tavataan myös isoissa juhlissa.
Suomen Islam-seurakunnan puheenjohtaja Okan Daher.
Moskeijaa vastapäätä sijaitsevan Tyyli-Turkiksen myyjä Fide Hairulla muistelee viime kesänä järjestettyjä sukuhäitä. Seurakunnan keittiössä porisi voimakas lihaliemi ja vihkiparin sukulaisnaiset sekoittivat joukkoon porkkanoita, perunoita ja itse tehtyjä nuudeleita. Perinteistä shorba-keittoa piti riittää kolmensadan hengen hääseurueelle.
Juhlassa imaami seisoi keskellä vierasjoukkoa koraani pöydällä edessään ja toimitti lyhyen seremonian. Ennen pitoateriaa 32-vuotias Fide sukulaisineen lauloi Stevie Wonderin kappaleen You are the sunshine of my life. Tataarikielelle käännettynä.
Sukulaiset ja ystävät juhlivat näyttävin menoin, kun kaksi tataaria avioituu. Sekaliittoihin vihitään matalammalla profiililla. Periaatteessa seka-avioliitot on aina hyväksytty, toisin kuin useimmissa muissa islaminuskoisissa yhteisöissä. Käytännössä varttunut sukupolvi ajattelee edelleen, että tataarin tulisi kulttuurin säilymisen vuoksi naida tataari.
Alle tuhatpäisessä yhteisössä puolison löytäminen omista riveistä alkaa kuitenkin olla hankalaa. Saman ikäiset tataarit ovat usein sukua toisilleen tai lapsuudenystäviä.
”Jotkut suhtautuvat kulttuurin säilymisen todella vakavasti ja ottavat pahasti, jos oma lapsi tai sukulainen menee suomalaisen kanssa naimisiin. Omat vanhempani tuskin toivottaisivat suomalaista vävyä tervetulleeksi kotiinsa”, Fide sanoo.
Nuori nainen ei oikein osaa kuvitella tataariliittoa.
”Uskon, että tietäisin jo, jos haluaisin elää jonkun tuntemani tataarin kanssa.”
Fide oppi suomen vasta tarhassa, koska kotona puhuttiin vain tataaria. Vanhemmat kuskasivat neljää sisarusta sitkeästi seurakunnan kulttuuriseuran iltamiin, vaikka välillä nuoret murjottivat ja kiukuttelivat. Tataariliittokin olisi perinteitä vaalivassa perheessä vanhempien unelma.
Nyt 32-vuotiaana Fide on tataariaktiivi. Lieneekö kasvatuksen tulosta? Hän kuuluu muun muassa sen samaisen itkua aiheuttaneen kulttuuriseuran hallitukseen. Viimeksi Fide oli mukana ideoimassa Idols-kisaa, jonka avulla haluttiin houkutella tennarisukupolvea yhteisön karkeloihin.
”Me olimme nuorempina mukana tataarijutuissa, koska perheen painostus oli niin suuri. Nykynuorilla tilanne on vähän toinen. Useimpien ei ole pakko tulla ja siksi he tulevat, ihan omasta tahdostaan”, Fide uskoo.
Ja onhan nuorille seurakunnan rientoihin osallistumisesta myös konkreettista hyötyä. Kielen, uskonnon ja kulttuurintuntemusta mittaavan Hashim-tutkinnon suorittamisesta kilahtaa tilille 1000 dollaria. Lahjoittajana on rikas saudi-arabialainen öljysheikki, joka aikoinaan halusi tukea islaminuskoisten yhteisöjen säilymistä eri maissa.
Puolison löytämisen ongelma on vaikea. Jotkut ratkaisevat sen matkustamalla.
Seurakunnan puheenjohtaja Okan Daher kertoo, että viime aikoina suomalaisten ja muualla asuvien tataarinuorien välillä on solmittu useita liittoja.
”Tatarstanista saadut miniät ovat perinteittemme säilymisen kannalta varsin myönteinen ilmiö”, hän sanoo eikä näe syytä suitsia idänmatkailua.
Mutta kuinka vaimonnouto käytännössä tapahtuu?
Fiden serkku, 25-vuotias tietojenkäsittelyn ammattikorkeakouluopiskelija Kerim Tuganay kertoo ystävästään, joka lähti lainausmerkeissä kielikurssille. Siellä poika tapasi tytön, montakin. Häistä juhlittiin vastikään. Kerim sanoo tuntevansa vastuuta tataarikulttuurin säilymisestä. Siksi hän on pohtinut puolisoasioita vakavissaan. Onnellisuus olisi tärkeää, mutta tataariuden ja islamin ohittaminen tuntuu kovin vaikealta.
”Avioliiton suhteen joudun tekemään melkoisen pahoja peliratkaisuja. Parhaassa tapauksessa minulla olisi hirveän läheinen tataarivaimo ja lapsia. Mutta minne sitä sitten säntää ja mitä tekee? Kyllähän tataareja löytyy esimerkiksi jenkkilästä ja Australiasta, mutta sopeutuisiko jostain muualta tullut Suomeen, oppisiko kielen ja löytäisikö töitä? Ettei se sitten vaan olisi sitä kotirouvana lasten hoitamista.”
Kallion poikamieskämpässä Rahil Bedretdin ottaa asian kevyemmin. Silti häntäkin on painostettu, oma isoäiti hyväksyisi vain tataarimorsiamen.
”Suomesta ei omanikäisiä tataarityttöjä oikeastaan löydy. Jotkut eivät siksi ole olleet kenenkään kanssa ja lähtevät etsimään seuraa vaikka idästä. Itse en ole kyllä ajatellut naida tataaria, paitsi tietenkin, jos törmään johonkin todella ihanaan tyyppiin.”
Seka-avioliittoja ei siis aina katsota hyvällä. Mutta entä tataariyhteisön suhtautuminen muihin ulkopuolisiin? Tataarien seurakunta ei hyväksy jäsenekseen muita muslimeja. Sillä ei ole virallisia yhteyksiä muihin Suomen islaminuskoisiin yhteisöihin, jotka ovat syntyneet suurilta osin 1980-luvulta lähtien maahan saapuneista pakolaisista ja siirtolaisista sekä muslimeiksi kääntyneistä suomalaisista.
Seurakunnan puheenjohtajan Okan Daherin mukaan seurakunnan sulkemin muilta on yhtä luonnollinen tapa vaalia tataarikulttuuria kuin kielenopetus ja kannustaminen tataariliittoihin.
”Uskonnon ydin on kaikille sama, mutta heidän lähtökohtansa ovat erilaiset. He tulevat eri puolelta maailmaa, Lähi-idästä ja Afrikasta, joissa kulttuuri ja kieli ovat erilaisia. Eiväthän kristitytkään ole kaikki samanlaisia. Tämä ei ole ainoastaan uskonnollinen yhteisö vaan myös maamme perinteinen kielellis- kulttuurinen yhteisö. Mutta tietysti rukoushuoneen ovet ovat avoinna kaikille islaminuskoisille”, hän sanoo.
Suomen Islam-seurakunta on vaalinut tataarikulttuuria myös pitämällä matalaa profiilia. Julkiseen keskusteluun maahanmuuttajien asemasta tai islaminuskosta se ei juuri osallistu, ei edes solidaarisuuden nimissä.
Seurakunta pysyi hiljaa esimerkiksi silloin, kun Iranin hengellinen johtaja ajatollah Khomeini langetti fatwan eli uskonnollisen käskyn murhata kirjailija Salman Rushdie. Moni seurakuntalaisista olisi kyllä halunnut puuttua asiaan.
Pelkäävätkö suomalaisten hyväksymät tataarit, että heidät yhdistetään niihin kielteisiin ennakkoluuloihin, joita islaminuskoon on liitetty 1980- ja 1990-lukujen maahanmuuttoaallon ja viimevuosien terroristijahdin myötä?
Okan Daher kiertää kysymyksen. Hän sanoo Islam-seurakunnan olevan jäsenenä samoissa neuvotteluelimissä, joissa muutkin perinteiset vähemmistöt, kuten saamelaiset, suomenruotsalaiset ja juutalaiset, ovat edustettuina. Hän toistaa tataarien olevan yhtä suurta pientä perhettä, jossa uskonto on osana kielen ja kulttuurin rinnalla.
”Minun viestini maahanmuuttajille on, että koettaisivat sopeutua joustavasti ympäröivään yhteisöön niin, ettei oma kulttuuri katoa. Ja jos töitä ei heti saa, niin voi ryhtyä yksityisyrittäjäksi”, Daher muistuttaa. Rahil nimittää yhteisön suhtautumista maahanmuuttajiin yksinkertaisesti rasismiksi.
”Meininki on ollut välillä törkeätä. Juhlarukousten aikana moskeija menee joskus ihan tukkoon. Silloin nämä isommat herrat suhtautuvat muihin islaminuskoisiin niin, että painukaa helvettiin, vaikka moskeijaan saavat kyllä tulla muutkin kuin tataarit. Vanhemmassa polvessa ollaan rasisteja.”
Tutkija Antero Leitzinger on ennustanut tataariyhteisön menettävän puolet jäsenistään seuraavan 90 vuoden kuluessa. Tässä vaiheessa enää joka kymmenes sukunimistä muistuttaisi tataaritaustasta ja kieli olisi kuihtunut merkittävästi.
Fide ja Rahil puhuvat yhteisön ja kulttuurin tulevaisuudesta varoen. He uskovat ja toivovat perinteiden ja identiteetin säilyvän jossain muodossa. Vuosien päästä kyse saattaa kuitenkin olla enemmän sukujen samanlaisesta historiasta kuin yhteisestä heimosta.
Nuorten mielestä kipeimmältä tuntuisi äidinkielen kuihtuminen. Jo nyt tataarikieli on usein toisella sijalla, ja vaikeat asiat selvitetään suomeksi.
Fidelle juuri kieli on tataariuden tärkein merkki, ei suinkaan uskonto.
”Olen koko elämäni ajan puhunut ruokapöydässä tataaria ja tuntuisi omituiselta ajatella, ettemme voisi käyttää kieltämme vain siksi, ettei yksi osaa sitä. Tästä syytä vanhemman polven huoli seka-avioliitoista tuntuu ymmärrettävältä ”, hän sanoo.
Nuorilla ei ole patenttiratkaisuja yhteisön säilyttämiseksi. Seka-avioliittojen karsastaminen ei heidän mukaansa ainakaan auta.
Fide kertoo, että suomalaisen kanssa naimisiin menneillä ei aina edes ole asiaa vanhempien luo. Siitä kärsivät myös liittoihin syntyneet lapset. He eivät tutustu isovanhempiinsa eivätkä tataarikulttuuriin niin hyvin.
”Siinä menetetään jo yksi porukka.”
Elina Kervinen
kuvat Juuso Westerlund
