17. syyskuuta 2004
Teksti:

Keikka alkaa kovaonnisesti. Basisti pudottaa vesituoppinsa Semifinalin lavalle. Solisti joutuu aloittamaan ensimmäisen kappaleen alusta teknisten ongelmien vuoksi. Iso mies huutaa yleisöstä, että basso ei kuulu. Basisti ähkäisee kuuluvasti: ”Mä en kestä.”
    Sitten kolmen naisen ryhmä pääsee vauhtiin. Melodisuuden ja punkin energinen yhdistelmä saa takarivin tuimat rock-poliisitkin myhäilemään.
    Eniten kiinnittää huomiota Veera Penttilän maaninen tapa takoa rumpuja. Punk-henkinen niittipanta otsalla ei onnistu pitämään aisoissa elovenanutturaa, joka alkaa vähitellen löystyä jytkeen voimasta. Se kirvoittaa tuntemattomasta yleisön miehestä omaperäisen kiittävän, joskin poliittisesti epäkorrektin arvion. ”Konehuone potkii kuin kaatumatautinen tulipalossa.”

Alkusyksyn keikka on kolmen naisen Grumps-yhtyeelle osa kivistä come backiä. 25-vuotiaiden helsinkiläisten rockbändi aloitti soittamisen lähes kymmenen vuotta sitten. Hajoamisestakin on jo seitsemän vuotta.
    Grumpsit ovat kotoisin Pohjois-Helsingistä. Yhdeksäsluokkalaisten tyttöjen bändistä kiinnostuttiin välittömästi, ja heillä oli pian keikkamyyjä, levysopimus ja liuta keikkoja.
    ”Silloin meistä oltiin todella kiinnostuneita. On kurjaa, jos meistä kiinnostuttiin silloin vain siksi, että olimme pieniä tyttöjä jotka osasivat vähän soittaa”, basisti Minttu Muranen muistelee Semifinalin keikan jälkeen.
    Grumpsit hajosivat abivuonna kiireiden ja erimielisyyksien vuoksi. Musiikki veti naiset kuitenkin jälleen yhteen, ja bändi aloitti uusien kappaleiden harjoittelun vuonna 2002.
    Tällä kertaa alku ei ole ollut helppoa.
    ”Nyt me osaamme soittaa paremmin, sovitukset ovat kehittyneet ja musiikissa on enemmän yhtenäistä omaa tyyliä. Mutta me emme herätä samanlaista kiinnostusta”, Muranen sanoo.

Penttilän mukaan keikkamyyjät valittavat, että aikuistuneelta Grumpsilta ”puuttuu imago”. ”Osa tyttöbändeistä on söpöjä tyttöbändejä ja osa Alanis Morissette -henkisiä vihaisia naisia. Me emme ole kumpaakaan. Keikkamyyjien mielestä meille on vaikea keksiä kohdeyleisöä”, Muranen selventää.
    Ei yhtye itsekään osaa luokitella itseään.
    ”Tunteellista pop-rockia olisi ehkä lähinnä”, solisti ja kitaristi Anna Zonzi pohtii. Hän myös säveltää ja sanoittaa kappaleet.
    Vaikutteita naiset kertovat saaneensa muun muassa Nirvanalta, Kentiltä ja Muselta. Ulkoasuunsa yhtye on tehnyt omaperäisen muutoksen imagosyistä. Viime vuonna soittajat vetivät ylleen Tank Girl -tyyppiset minihameunivormut.
    ”Univormut olivat ehkä meidän yrityksemme ottaa joku imago”, Muranen sanoo ja virnistää monimielisesti.
    Yhtenäisen asun ansiosta bändin ei tarvitse miettiä keikka- asuja. Rekvisiittaan panostetaan silti. Rumpalin erikoinen otsapanta on käsityötä.
    ”Olin haaveillut tällaisesta pitkään ja väkersin tämän itse. Siinä oli hirveä homma.”

Heli Suominen
Kuvat Tiina Somerpuro

Rasisminvastaisen kiertueen avauskonsertti Kulttuuriareena Gloriassa ke 29.9. klo 20-01. Pieni Roobertinkatu 12. Grumps, Incredible Nothing, Luomakunta, Ratas. Vapaa pääsy. Narikka 1,50 e.