07. toukokuuta 2004
Teksti:

Hei Jeesus! Luin tutkimuksen, jonka mukaan käsityksemme Jumalasta liittyy jotenkin omaan isäsuhteeseemme. Tuli mieleen se, kun viime kesänä tyhjensimme äidin lapsuudenkotia ennen sen myyntiä. Istuin leikkimökin kuistilla ja muistelin lapsuuteni kesiä. Näin silmissäni kaksi pellavapäistä kullannuppua siniraidallisissa maripaidoissa pyydystämässä nutipäitä koristelammesta.
    En muista, mistä riitaa syntyi, mutta löin broidia nyrkillä selkään niin kovaa kuin jaksoin. Se lähti itkien juoksemaan isän luo.
    Minä karkasin maantielle, suuntasin mummolaan. Vitutti, että kohta se tulisi kovistelemaan, että miksi menin taas lyömään. Helvetti soikoon, en minä osannut selitellä. Itse se oli sitä kerjännyt.

Revin tienpientareelta aurauskepin ja niitin koiranputkiviidakkoa kulkiessani. Kimalainenkin sai osansa. Kemijoen vaahtopäät, apilaniityt ja hyttyset hikisellä niskalla.
    Sellaista se oli lapsena, kumisaappaat jalassa ilman sukkia.
    Reilu kymmenen kilometrin reissu isän vanhempien luo jäi kesken, kun äiti sai kiinni loppusuoralla. Pyörän tarakalla oli lastenistuin. Emme puhuneet mitään paluumatkalla.

Parikymmentä vuotta myöhemmin tuijotin umpeenkasvanutta koristelampea ja päätin, että se, mikä kerran jäi kesken, oli nyt vietävä loppuun. Hain vesipullon ja sanoin faijalle, että lähden edeltä lämmittämään saunaa mummolaan.
    ”Taitan vihtakset tosta matkan varrelta”, huusin perään.
    Tupakkaa oli täysi aski mukana.
    Tuntia myöhemmin makasin maitolaiturilla uupuneena, kun punainen Passat pysähtyi kohdalle. Tuli houkutus hypätä faijan kyytiin, mutta jokin pakotti jatkamaan jalan.
    Ihmettelin, miten olin alle kymmenvuotiaana jaksanut niin pitkälle. Olin minä aika sissi.

Kun saavuin perille, saunan piippu tuprutti. Faija hakkasi liiterin luona halkoja. Kannoin klapit saunaan ja lisäsin muutaman kiukaan alle. Faija tuli perässä, istui lauteille ja silitteli puun pintaa kämmenellä. Kertoi nikkaroineensa ne isänsä kanssa.
    Se sanoi, että oli papan kuoltua kelannut paljon omaa lapsuuttaan ja suhdettaan isäänsä. Siihen aikaan ei saanut olla heikko, eikä tunteista puhuttu. Oli sota, eikä ollut edes kahvia. Se sanoi, että oli siirtänyt niitä juttuja esikoiselleen.
    Sitten se kysy vihtaksista.
    ”Siellä ne roikkuu koivujen oksilla”, vastasin ja kaivoin tupakan huuleen.
    ”Eli ei tarvi enää ku repiä irti ja niputtaa”, meinasi faija.
    Se onki kaljat vesisangosta ja ehdotti, että tankataan vähän ja katsotaan sitten miehissä sitä savottaa. Hiljaa hyvä tulee.

Istuttiin siinä kuistilla kahdestaan varmaan tunti. Kerroin, että pelkäsin sitä pienenä. Että aina piti olla varuillaan ja yrittää olla kiltisti. Ei saanut edes kiukutella kunnolla. Sellaista se oli lapsena.
    Faija vaan kuunteli ihan rauhallisena.
    Tarjosin sille tupakan ja opetin tekemään renkaita. Niistä tuli ihan makeita.

Lauri Paavola
lauri.paavola@helsinki.fi