07. toukokuuta 2004
Teksti:

Vaiherikkaan ja hetkittäin jopa epätoivoiselta tuntuneen metsästyksen jälkeen Ylioppilaslehti löysi kolme nuorta, joita eurovaalit ihan oikeasti innostavat: Indiana Jonesin, Piitu2:n ja Verkostoameeban.
    He ovat sukupolvemme tulevia legendoja: he ottavat vastaan mahdottoman tehtävän ja asettuvat ehdolle EU-parlamenttiin. Vaikkei toivoa läpimenosta ole, he luottavat siihen, että me muut jäämme edes sen verran kiitollisuudenvelkaan, että äänestämme heitä ensi syksyn kunnallisvaaleissa.

Muita nuoria EU-vaalit eivät juurikaan nappaa – ei äänestäminen eikä varsinkaan ehdokkaaksi asettuminen. Äärimmäisen harvan broilerinalun, saati tavis-valtiotieteen ylioppilaan, nahka kestää rankkaa ja rahaa vaativaa vaalirääkkiä, jossa julkisuutta ja ääniä hallitsevat Esko Seppäsen ja Matti Wuoren kaltaiset poliittiset dinosaurukset sekä ilmaista tv-aikaa kahmalokaupalla keränneet julkkiseläimet.
    Tai no, emme me ihan kadotettu sukupolvi ole: idealisteja löytyy ainakin sen verran, ettei puoluetoimistoissa tarvitse potea huonoa omaatuntoa. Suomen neljästätoista europarlamenttipaikasta kisailee ennätysmäärä alle kolmekymppisiä.
    Nuoruusennätyksen tekevät vihreät, joiden 20 ehdokkaasta peräti seitsemän alittaa kolmenkympin maagisen ikärajan – onpa vihreiden joukossa alle kaksikymppinenkin euroehdokas, 19-vuotias opiskelija Jehki Härkönen Helsingistä. Myös muut puolueet ovat intoutuneet mukaan nuorisobuumiin – vasemmistoliiton listoilla nuorisoa on peräti viisi ja kokoomuksellakin neljä, joista nuorin on 19-vuotias muoniolainen Heikki Autto. Vain kepu ja demarit ovat noudattaneet konservatiivista, kahden nuorisoehdokkaan linjaa.
    Ylioppilaslehden ihmeteltäväksi joutuivat vihreiden Elina Moisio, kokoomuksen Riikka Kervinen ja Vasemmistoliiton Pekka Buttler.

Pekka Buttler, 27-vuotias it-yrittäjä, espoolaisen amiksen tuntipalkkainen audiovisuaalisen viestinnän opettaja, HYY:n Sitoutumattoman vasemmiston varapuheenjohtaja ja tuore kansantaloustieteen ylioppilas päivystää Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla.     Indianajones-hattuinen, pitkätukkainen, pikkutakkinen Buttler ojentelee harvakseltaan Kansan Uutisia ohimateleville tuulipukukansalaisille.
    Vaalityö on siitäkin hienoa, pääsee puhumaan kansalaisille tärkeistä asioista. Lähibaarista nostetta hakenut keski-ikäinen mies koikkelehtii Vasemmistoliiton teltalle ja kahmaisee kourallisen lyijykyniä, joissa lukee Vastarinta on luvallista, jopa suotavaa.
    ”Hei, mä osallistun vaalityöhön”, mies ilmoittaa ja hoippelehtii kynineen takavasemmalle.
    Buttlerin ständillä päivystävät tytöt nyökkäävät kainosti ja hymyilevät vienosti. Tallinnanaukiolla ketään ei voisi vähempää kiinnostaa.
    Pekka Buttler, oletko sinä mennyt ihan sekaisin?
    ”He hee. Kyllähän mua on haukuttu täydellisen tärähtäneeksi. Suomen mittakaavassa tuskin mikään on työläämpää kuin EU-ehdokkuus. Olen laskenut että juhannukseen mennessä on tullut ajetuksi autolla pitkin Suomea 12 000 kilometriä”, Buttler sanoo. Tai oikeastaan hykertelee, heikkoa menestysennustettaan donquijotemaisesti uhmaten.
    Buttler kiistää jyrkästi olevansa täyte-ehdokas.

Buttlerin vaalibudjetti on neljäntuhannen euron kieppeillä, joten hintaa kampanjalle tulee 25 senttiä per kilometri. Rahat Buttler on raapinut Vasemmistoliitolta sekä vanhemmiltaan. Päivätyön sekä vaalipropagoinnin – rintanappien jakelun, maakuntamatkojen, vaalipaneeleiden – jälkeen aikaa jää vain lyhyehköille yöunille. Ja tätä tammikuussa alkanutta rumbaa kestää, alati kiihtyvällä tahdilla, aina H-hetkeen eli kesäkuun 13.päivä järjestettäviin vaaleihin saakka.
    Buttlerin täytyy kuitenkin itsekin tietää, ettei hänellä ole mitään mahdollisuuksia läpimenoon. Osaa kai it-konsultti ja kansantaloustieteilijä sen verran laskea. Silti Buttler puskee, vaikkei parilla tonnilla pääse teeveeseen tai sanomalehtien lööppeihin. Ja ilman julkisuutta valtakunnallisissa vaaleissa on paha haravoida ääniä, varsinkin kun miehen poliittinen ura on toistaiseksi huipentunut Vasemmistoliiton Töölön piirin puheenjohtajuuteen.
    ”Kyllä minulla on olemassa mahdollisuudet tulla valituksi, vaikka ne mahdollisuudet käänteislukuna ilmaistuna olisivatkin astronomisia. Mun budjetti on kahdeksaskymmenesosa isoimmista eurovaalibudjeteista. En kyllä tajua, mihin joku ehdokas pystyy järkevästi polttamaan 250 000 euroa”, talkoohengen ja vapaaehtoistyön nimiin vannova Buttler huokaa viitaten keskustan Kyösti Virrankosken kohuttuun budjettiin.
    Kyse on siis rahasta. Jos Buttlerilla olisi ollut pätäkkää vaikkapa 15 000 euroa, hän on vakuuttunut, että mahdollisuudet tulla valituksi olisivat aivan toista luokkaa. Televisioaikaa ei viidellätoista tonnillakaan juuri saisi, mutta erilaisia ”ihmisläheisiä tapahtumia” Buttler sen sijaan järjestäisi. Saattaisivatpa iltapäivälehdetkin innostua Buttlerin suurellisista, ihmiskasvoisista soppatykkitempauksista. Vähän niin kuin Piia-Noora Kaupin röyhkeän kauniskasvoisesta oikeistoliberalismista aikoinaan. Buttler saisi oman brändin!
    ”No joo. Vasemmistoliitossa markkinointi ja brändäys ovat olleet suoranaisia syntejä. Osittain kyse on haluttomuudesta, osittain taitamattomuudesta. Toisaalta brändäys on joissain puolueissa ylikorostunut. Luulen, että Piitu-ilmiö johtui enemmän tuoreesta kansikuvatytöstä innostuneista iltapäivälehdistä kuin aktiivisesta markkinoinnista. Kultainen keskitie löytyy mielestäni jossain Piitun ja Vasemmistoliiton nykyisen linjan välissä”, Buttler taiteilee.

Mutta Buttler ei valita. Maailmanparantamisen CheChe-kärpänen on puraissut Buttleria niin ärhäkästi, että hän uhoaa jatkavansa politiikassa, kävi näissä vaaleissa miten tahansa.
    Ehkä omin areena löytyykin ensi alkuun kunnallispolitiikasta – kunhan globalisaatiokriittisyyden teemoja vähän skaalaa alaspäin.
    ”Lopetan politiikan vain, jos satun kuolemaan. Koen, että nykypolitiikassa päätökset tehdään väärin perustein, lyhytnäköisesti. Jos hyväksyy esimerkiksi globalisaation välttämättömyydeksi ja yrittää tehdä vain pieniä korjauksia perimmiltään epäoikeudenmukaiseen systeemiin, se on sama kuin yrittäisi paikata laudanpätkillä mädäntyvää oksaa, jonka päällä istuu”, Buttler kohkaa.
    Ennen maailmanpoliittisen puutarhanhoidon aloittamista on kuitenkin käytävä nämä EU-vaalit. Buttler on suurten linjojen mies, mutta löytyykö tasa-arvoisen, solidaarisen ja antikapitalistisen maailmanjärjestyksen kannattajalta tarvittavaa osaamista EU:n kabinettikähmintöihin?
    ”No en mä kyllä ihan pahimmasta päästä ehdokkaita ole. En mä tietysti mikään Alexander Stubb ole, mutta onhan mulla kansantaloustieteilijäkokemusta ja EU-asioita olen seurannut tiiviisti Suomen jäsenyydestä lähtien. Ei äänestäjiä sitä paitsi kiinnosta joku yksittäinen direktiivi, vaan ideologia, arvot, suuret linjat.”
    Onnea kunnallisvaaleihin, Pekka Buttler.

Jos globalisaation mädäntyvää oksaa manaavalle Buttlerille etsii täydellistä vastakohtaa, on hurautettava Tallinnanaukiolta Senaatintorin laidalle Café Engelin pianohuoneeseen. Siellä istua nököttää kokoomuksen eurovaaliehdokas ja yhteiskuntatieteiden ylioppilas Riikka Kervinen, 28.
    Kervinen on helppo tunnistaa: hän on Piitu-klooni. Ulkoinen ja sisäinen yhdennäköisyys samanikäiseen puoluetoveriin Piia-Noora Kauppiin on – kiusallista.
    ”Kilpailukyvyn takia Suomen veroja on alennettava. Muuten ihmiset menevät töihin muihin maihin. Suomessa unohdetaan, että 65 prosenttia työpaikoista on pk-yritysten luomia. Niiden tukeminen loisi hyvinvointia myös alueille”, Mikkelistä kotoisin oleva Kervinen aloittaa.
    Meillä on jo europarlamentissa yksi Piitu. Mihin me toista tarvitsemme?
    ”Niin. Moni on kyllä erehtynyt luulemaan minua Piia-Nooraksi. Lissabonissa järjestetyssä kokouksessa yksi parlamentaarikko tuli selittämään pitkät pätkät jostain parlamentin päätöksistä, ja kesti pitkään, ennen kuin se tajusi, että kyseessä on väärä henkilö.”
    Piituudesta on Kerviselle sekä hyötyä, että haittaa.
    ”Voihan se olla, että jos on äänestänyt kerran blondia, haluaa äänestää seuraavalla kerralla jotakuta toista. Mietin kampanjan alussa, että pitäisikö värjätä hiukset ruskeiksi, mutta sitten ajattelin, että minä nyt vaan oon tällainen blondi”, Kervinen, Euroopan konservatiivinuorten eli YEPP:in tuore pääsihteeri, sanoo.
    Kervinen päätyi siis siihen, että tukan värjääminen saattaisi olla liian kohtalokasta, vaaleissa kun kaikki on niin pienestä kiinni. Eikä Kervinen ole niin kokematon, että sortuisi ilmeisimpiin virheisiin. Aikaisemmin Kervinen on toiminut muun muassa europarlamentaarikko Ari Vatasen sekä kansanedustajien Timo Ihamäen ja Reijo Paajasen avustajana.

Kervinen myöntää, että ulkoisten erojen lisäksi myös mielipiteiden tasolla selvän pesäeron tekeminen Piituun on hieman hankalaa.
    ”Eduskuntavaaleissa liputin vahvasti Naton puolesta ja se herätti paljon mielenkiintoa. Nyt niitä eroja on kyllä vaikeampi löytää. Se, mihin minä luotan, on aktiivinen kiertäminen ihmisten keskuudessa, etenkin Etelä-Savossa. Eli se vaalityö lähtee ihan flaiereiden jakamisesta automarkettien parkkipaikoilla”, Kervinen sanoo ja laskeskelee kiertävänsä syyskuussa alkaneen vaalikampanjansa aikana sadassa seminaarissa, hengennostatustilaisuudessa, kokouksessa ja kissanristiäisessä.
    Tiiviimpinä päivinä tapahtumia saattaa olla kolme. Vaalibudjettinsa, 10 000 euroa, Kervinen on haalinut kasaan ihan itse: Kokoomus on näissä vaaleissa päättänyt säästää fyrkkansa yleiskampanjointiin.
    Kervinen, yrittäjäperheen tytär, uskoo selvästi työvoittoon. Välillä Kervistä tosin vi.. siis ketuttaa.
    ”Jotkut tapahtumat ovat ihan yhtä tyhjän kanssa. Jos paikalla on vaan viisi ihmistä, niin ei siitä ole paljon mitään hyötyä. Toisaalta, jos paikalle saa yhdenkin median edustajan, tilanne on ihan toinen. Sanoma menee tuhansille ihmisille.”
    Buttleria motivoi aatteen palo, mutta mikä motivoi Kervistä? Hänellä ei ole sen kummempia mahdollisuuksia läpimenoon kuin Buttlerillakaan, vaikka blondipisteitä keräisikin.
    ”Et sinä saa ajatella tuolla tavalla! Realisti pitää tietysti olla. Politiikassa voi kuitenkin tapahtua ihan mitä vaan. Vaikka käytössä olisi 300 000 euron budjetti, niin ei saa olla voitonvarma”, Kervinen huudahtaa – ja viittaa Kyösti Virrankosken Brysselin-matkakassaan.

Viattomimman kokoomusehdokkaan tittelistä Kervinen kisaa tasaväkisesti Viivi Avellánin kanssa. Kervinen toteaa lähes uskottavin äänenpainoin, että häntä ”mietityttää erityisesti nuorten mielenkiinnon puute EU:n päätöksentekoa kohtaan”.
    ”EU-politiikka ei ole ulkopolitiikkaa. Mikäpä direktiivi ei koskisi meitä? Uuden EU-lainsäädännön myötä esimerkiksi sosiaalipalvelut pystytään kilpailuttamaan EU:n sisällä. Voi ihan hyvin olla, että meille tulee ulkomaisia terveydenhuoltoyrityksiä. Toisaalta ymmärrän parlamentista syntyneen kielteisen kuvan, meille kun vain tulee uutisia direktiiveistä, jotka määräävät, minkä kokoinen kondomin tulee olla. Mutta kyllä parlamentti saakin olla vähän keskustelukerhomainen. Siellähän edistetään yhdessä asioita muiden kansakuntien edustajien kanssa”, Kervinen linjaa.
    Kervisen mielestä se, että nuoria on ehdokkaina aikaisempaa enemmän, on hyvä asia. Siitäkin huolimatta, että kyse on silmänlumeesta.
    ”Toinen juttu nuorten innostamiseksi voisi olla se, että laittaisi eurovaalit ja kunnallisvaalit samaan syssyyn. Ja kolmas hyvä vaihtoehto olisi äänestäminen netissä. Ajattele, miten moni käyttää vaalikonetta netissä. Jos siitä olisi suora linkki äänestyssivustolle, niin aktiivisuus kasvaisi varmasti”, Kervinen pohtii.

Kaikenlaisista tietoverkoista on innoissaan myös vihreiden ehdokas Elina Moisio, 28. Vanhan kahvilassa tukijoukkojensa ympäröimänä istuva Moisio näyttää siltä kuin pystyisi muuttamaan kaikkien suomalaisten EU-passiivisuuden omaksi energiakseen. Moisio ei ole pysyä penkillään kertoessaan vaalikampanjastaan, jonka tekeminen on ollut ”älyttömän hauskaa”.
    Moisio ei tarkoita, että hän ja hänen kampanjansa olisivat vitsi. Ei suinkaan. Jos Buttler vastustaa globalisaatiota ja Kervinen korkeaa verotusta, Moision tikkataulun napakympissä ovat ”keski-ikäiset demariäijät”.
    ”Olen ollut tosi tyytyväinen tähän vaalisloganiin, eli keski-ikäisiin demariäijiin. Sen alle mahtuu tosi hyvin kaikki mun vaaliteemat”, Moisio hihkuu.
    Demariäijien sijaan Moisio luottaa kampanjassaan omalta opiskelijapolitiikan hiekkalaatikolta poimittuihin nuoriin kykyihin. Hänen 60-henkiseen tukiryhmäänsä kuuluvat, muiden muassa, HYY-politiikassa huseerannut ohjelmistosuunnittelija Michael Forsström, vihreä nokialainen HYY:n ex-puheenjohtaja Veera Mustonen sekä SYL:n koulutuspoliittinen sihteeri Kati Isoaho. Moision kampanjapäällikkönä on HYY-taustainen SYL:n sosiaalipoliittinen sihteeri Lauri Korkeaoja.
    Suurimmalle osalle nuorista äänestäjistä Moision ympärillä Vanhalla istuvat HYY-poliitikot ovat vielä pelottavampia otuksia kuin keski-ikäiset demariäijät. Mitä kamalaa demariukot ovat Moisiolle oikein tehneet?
    ”Ne ovat kehityksen tulppa! Korostan, että demariäijyys ei ole sukupuoli- tai ikäkysymys. Se on mielentila! Muiden puolueiden nuorissa ehdokkaissa on myös demariäijiä, tai niiden klooneja. Demariäijät ovat ihmisiä, jotka eivät tajua että maailma on muuttunut, että enää ei perusteta perhettä ja mennä vakiduuniin kaksikymppisenä. Silti ne pitää yllä samoja vanhoja rakenteita”, Moisio selittää.

Keski-ikäiset demariäijät ovat myös niitä ihmisiä, joilla on paljon ääniä, paljon rahaa ja paljon valtaa. Miksi Moisio hyökkää isänmaamme äänestysaktiivisinta väestönosaa vastaan? Ja jos Moisio haluaa ihan oikeasti vaikuttaa, eikö hänen olisi syytä tähdätä kaupunginvaltuustoon tai eduskuntaan eikä europarlamenttiin, tuohon keski-ikäisten demariäijien keskusteluklubiin?
    Ennen kuin Moisio ehtii vastata kysymykseen, vieressä kuikuileva Nokian kehityspäällikkö Mustonen kaappaa puheenvuoron.
    ”No hei! Jos nuorista vaikka vain 25 prosenttia äänestäisi ja niistä puolet olisi Elinan takana, niin se on jo valtava äänimäärä. Ja mitä europarlamenttiin tulee, mä en voi uskoa, että joku voi sanoa noin! Ei valtaa anneta, vaan se otetaan. Loistava esimerkki on Heidi Hautala, joka on meppinä menestyksekkäästi ajanut asiakirjajulkisuutta.”
    Kansan käsitys europarlamentista nurkkakuntaisena kumileimasimena johtuu – kenestäpä muusta kuin demariäijistä.
    ”Matala äänestysaktiivisuus on suomalainen ilmiö. Jossain Belgiassa aktiivisuus on 90 prosenttia. Suomessa EU-politiikkaa pidetään ulkopolitiikkana, joka tapahtuu kaukana Brysselissä. Sehän on sisäpolitiikkaa!” kampanjapäällikkö Korkeaoja heittää.

Hyvä on. Vaan miten Moisio aikoo saada taakseen puolet – tai edes kolmanneksen – Suomen nuorisosta? Verkostoitumalla.
    Siinä missä Vasemmistoliiton Pekka Buttler ja kokoomuksen Riikka Kervinen – keski-ikäiset demariäijät – huristelevat pitkin poikin Suomea kymmeniin ja taas kymmeniin vaalitilaisuuksiin, Moisio uskoo juoruilun ja internetin voimaan – eli verkostoitumiseen.
    Ja miksipä ei uskoisi: muun muassa HYY:n ja SYL:in puheenjohtajana vaikuttanut Moisio tuntee jo entuudestaan melkoisen liudan politiikan ja elinkeinoelämän vaikuttajia. Hän on ollut töissä työministeriössä ja hänet on poimittu mukaan yhtenä tulevaisuuden toivona Sitran taannoiseen Suomi 2015 -nuorisoprojektiin. Hyvin verkostoituneena on helppo verkostoitua lisää.
    ”Välillä musta tuntuu, että mä olen semmoinen ameeba, tartun kaikkeen, psu psu psu”, Moisio muikistelee ja levittelee käsiään luikeroisen merieläimen liikehdintää emuloiden.
    Vakuuttavaa? Mustonen kaappaa jälleen kärppänä puheenvuoron.
    ”Jos ajattelee meidän kohderyhmää, niin jos 60 tyypillä on sähköpostin allekirjoituksena elinamoisio.net, niin siitähän tulee valtava kumulatiivinen vaikutus!”
    Verkostomarkkinointistrategian valintaan vaikuttaa toki myös rajallinen vaalibudjetti, noin 5 000 euroa.
    ”Rahaahan kampanjaan saisi uppoamaan vaikka miten paljon. 5 000 euroa menisi jo yhteen konsulttipalkkioon. En kuitenkaan usko, että näyttävät vaalijulisteet ja mittavat maakuntakierrokset ovat tehokkain tapa käyttää rahaa. Maailma on muuttumassa, pitää ottaa uudet keinot käyttöön”, Moisio sanoo – ja muistaa kauhistella Kyösti Virrankosken jättimäistä vaalibudjettia.
    On Moision tukiryhmä toki antanut suojatilleen myös käytännön preppausta.
    ”Esiintymiskokemusta on kertynyt jo ylioppilaspolitiikan ajoilta, mutta kyllä mun tukiryhmä kiinnittää huomiota tyyliseikkoihin. Ne esimerkiksi katsovat, että miten hyvin pystyn esittämään sanottavani kolmessa minuutissa. Ja ovat ne katsoneet kävelytyyliäni. Se on niiden mukaan erittäin vakuuttava”, Moisio kihertää.

Maailma on muuttunut, verkostoituminen on pop ja kampanjointi ”hirveän hauskaa”. Ehkäpä Moision dynaaminen, rento, juoruileva kampanjointitekniikka on politiikan avantgardea, raikas tuulahdus, joka paisuu pystyyn lahonneen demariäijäimperiumin kaatavaksi myrskytuuleksi.
    ”Hyvä kysymys”, vastaa Moision sijaan kampanjapäällikkö Korkeaoja.
    ”Demariäijät kyllä jatkavat vaikuttamistaan vielä pitkään. Niillä on edelleen äänioikeus ja rahat. Mutta kyllä muutos riippuu nimenomaan meistä”, Korkeaoja lausuu virtuaalisia henkseleitään paukutellen.
    Lopuksi Korkeaoja katsoo haastattelijaa silmiin.
    ”Me haluamme palautetta, me haluamme kehittyä. Kuulisimme mielellämme, miltä tämä meidän strategiamme toimittajan korviin kuulostaa.”
    Psu, psu, psu, rakkaat verkostoameebat, hirveän hauskaltahan se kuulostaa.
    Mutta politiikassa kaikki on mahdollista. Myös yllätykset.
    Buttler, Kervinen ja Moisio, yllättäkää meidät: menkää läpi eurovaaleissa!

Henrikki Timgren
Kuvat Milla Vauhkonen