21. toukokuuta 2004
Teksti:

Oululaisen mieskuoro Huutajien johtaja Petri Sirviö on sanonut, että Suomi on pahasti kallellaan. Pohjoinen on etelää korkeammalla, ja siitä johtuu, että kaikki paska valuu etelään. Siis Helsinkiin.
    Sanomattakin lienee selvää, että Sirviö kuoroineen ei ole muuttamassa pääkaupunkiin. Toisin kuin melkein kaikki muut – minäkin. Laskin tuossa, että olen muuttanut Helsinkiin jo viisi kertaa, mutta aina kerta kerran jälkeen kiipinyt sinnikkäästi takaisin ylämäkeen. Mutta en enää. Täällä ollaan, ja tänne jäädään.
    Syyt ovat tyypillisiä: opintojen loppuminen muualla, täkäläiset työmahdollisuudet ja vakiintuminen paljasjalkaisen helsinkiläisen kanssa. Kaksi ensin mainittua syytä ovat periaatteessa näennäisiä – on eräänlainen luonnevika jäädä Helsinkiin – mutta tiedättehän stadilaiset. Eivät he voi kuvitella elämää missään muualla.

Helsingissä tulee ihan hyvin toimeen, kun on niin kuin kaikki muut. Kukaan ei luultavasti tarkkaan ottaen tiedä, mitä on oikea helsinkiläisyys, mutta useimmat pystyvät omaksumaan helsinkiläisyyttä ilmaisevia käyttäytymiskoodeja aika vaivattomasti.
    Esimerkki: helsinkiläiset eivät sano, että menen Maijan kanssa syömään, vaan he menevät lounaalle. Täällä ei myöskään mennä suunnittelemaan Irjan polttareita, vaan pidetään palaveri. Nämä yleisnimet ovat puolituttujen välisissä arkikeskusteluissa ihan riittäviä. On epäkohteliasta kysyä, että kenen kanssa ja mitä varten.
    Seuraus tästä säännöstä on, että Helsingissä ei ilman erityistä vaivannäköä tutustu ihmisiin. Kerrankin olin ollut samassa työpaikassa yhden tyypin kanssa jo kaksi kuukautta, oltiin kaljaa juotu ja käsittääkseni tutustuttu. Sitten yhtäkkiä paljastuu, että hän on avoliitossa. Miksi et ole kertonut, kummastelin. Et ole kysynyt, hän vastasi.
    Hän oli paljasjalkainen.

Sitä en kyllä ensinkään käsitä, miten helsinkiläisille voi tulla romansseja. Koko ajan pitää olla cool, eikä kukaan koskaan möläyttele mitään. Oikeistakin tunteista voi olla vaikea kertoa.
    Esimerkki: paljasjalkainen tyttökaverini oli ollut pitkään kiinnostunut täkäläisestä miehestä. Kävi hieno munkki, ja he sattuivat samoihin bileisiin. Ilta jatkui miehen kämpillä onnistuneesti yhteisen yön merkeissä.
    Tähän asti kaikki oli siis sujunut kuin rasvattu. Mutta sitten alkaa outo – helsinkiläinen – osuus. Aamulla tyttökaveri herää aikaisin, kun mies vielä nukkuu. Hän hiipii kämpässä, pukee hiljaa ja jättää taktisesti korvakorunsa. Ja lähtee.
    Käytöksen syy: nyt mies soittaisi hänelle, koska korvikset pitäisi palauttaa, ja he tapaisivat uudelleen.
    Holy fuck. Siis miksi tyttökaveri ei voinut herättää kaveria ja sanoa, että oli tosi kivaa, nähdäänkö taas? Tai jättää vaikka lappua pöydälle?
    Tyyppi ei sitten koskaan soittanut. Tokko hän oli edes huomannut koko koruja, saati älynnyt, että ne oli unohdettu tarkoituksella.

Onneksi minulla on Helsingissä jo sen verran kavereita, ettei tarvitse nollasta aloittaa. Aika suuri osa niistä on ei-paljasjalkaisia tuttuja jo vuosien takaa. Toisten maalaisten kanssa on ollut erityisen kiva ihmetellä tätä paljasjalkaisten elämää.
    Mutta kuka tietää, ehkä meistäkin on tullut jo helsinkiläisiä. Ei sitä itse huomaa. Tällä auktoriteetilla annankin kaikille helsinkiläisille sinkkutytöille neuvon tulevaa kesää varten:
    Ostakaa riittävästi halpoja korvakoruja. Jää rahaa nenäliinoihin.

Anne Moilanen