21. toukokuuta 2004
Teksti:

Ihmiset matkustavat paljon ja puhuvat mielellään maailmankansalaisuudestaan. Minä välttelen matkustamista. Mutta koska lähiympäristö on maailmaa, pidän itseäni silti maailmankansalaisena.
    Jollain tasolla säälin ihmisiä, joiden on lennettävä toiselle puolen maailmaa saadakseen kosketus johonkin aitoon. Ei ole mikään fakta, että tuttua ei voi kokea. Totta kai voi.

Ajatus siitä, että universumi löytyy omalta takapihalta, lienee lähtöisin H.D. Thoreaulta. Hän ei kirjoittanut vain luonnosta vaan myös kirjoittamisesta. Se onkin luontevaa. Tärkeiden asioiden ilmaiseminen vie vuosikausia, etenkin, kun niillä ei ole sensaatioarvoa, vaan ne tarkentavat kuvaa jostakin, jonka jo tunnemme mutta jota emme yleensä vaivaudu erittelemään: tuttuuden maailmankaikkeudesta, johon kuuluu kotitalon arkkitehtuuri ja mustarastaan vihellys, rönsyävä sähköpostiviesti ja kikhernesalaatti.
    Minä tarkkailen valon vaeltelua asunnon seinillä, takapihan kasveja ja lintuja ja koirien hajupreferenssejä ja löydän niistä aina uutta ihmeteltävää.

Turismia ja kitschiä on verrattu toisiinsa: samalla tavoin kuin kukaan ei tosissaan pidä lempitaidettaan kitschinä, kukaan ei koe itseään paradigmaattiseksi turistiksi.
    Tunnistan tuon haluttomuuden itsessänikin, mutta olen päätynyt sen kanssa toisenlaiseen ratkaisuun kuin useimmat muut. Sen sijaan, että vakuuttelisin olevani sellainen matkailija ja seikkailija, joka ei seuramatkaile vaan etsii kaukaisten paikkojen aidoimmat elämykset, keskityn tunnustelemaan, miten kotona samat huoneet, kadut ja kalliot sitovat kiinnostukseni.
    Koetan olla matkustamatta, sillä silloin paljastun aina ikuiseksi turistiksi, joka luulee, että maailmaa on etsittävä – matkallahan ei voi olla muuta kuin turisti, on raskasta olla out. Viimeisimmällä ulkomaanvisiitillä New Yorkissa neljännen matkapäivän aamuna päkiät ja kantapäät eivät enää kestäneet askelten painoa. Syykin selvisi laskettuani kartalta, että olin parin päivän aikana kävellyt reippaat sata kilometriä sievät punaiset pikkukengät jalassani.

Takapihalla voi olla paljain jaloin. Takapihalla universumi on hehkeämpi. Erityisesti keväisin on erityisen ilmeistä, että Helsingissä tapahtuu ihmeitä.
    Vappuaattona naapurikorttelissa vallattiin talo, jossa anarkistit lupasivat järkätä punk-bileiden ohella myös lupaavan kuuloisen jazzprogekeikan. Vaikka anarkistit raahattiin pois talosta ennen keikan toteutumista, tapahtumisen tuntu ei hävinnyt.
    Paitsi uutuuksista, Helsinki on raskas kaikista täällä koetuista asioista, kaikesta ensimmäisestä: koulupäivästä, suukosta, omasta kämpästä, orgasmista, ja kaikesta toistuvasta. Keväästä, liikenteen melusta, haluttomuudesta joutua työelämän kurimukseen.
    Lopulta kuitenkin useimmat tärkeät asiat ovat tapahtuneet täällä, kaupungissani. Täällä asioilla on aikaa kehittyä. Kerran helsinkiläismaisemien valokuvausproggis vei minut laukkaamaan laihan bulgarialaisponin selässä Sirkus Finlandian areenaa ympäriympäriympäri näytöksen jälkeen. Eräs kesäinen yöuinti poiki avoliiton, parvekkeen ja kolme kissaa. Koskaan ei voi tietää, mitä kohta tapahtuu.
    Mutta yksi on varmaa: tapahtumien aukikiertyminen tuntuu joltakin ja paljastaa omalla tavallaan sitä, mitä on olemassaolo, maailmankaikkeus ja elämä.

Liiallinen maailman etsiminen hämärtää helposti sen, mikä on lopulta oleellista. Oleellista on johonkin kuuluminen, hidas asioihin kiinni kasvaminen, tuttuus.
Maailmaa ei tarvitse ottaa haltuun turistina kilometrejä, kaupunkeja, suorituksia ja eksoottisia tuttavuuksia laskeskellen.

Jepa Leväsvirta

Kirjoittaja viimeistelee teoreettisen filosofian graduaan ja
suunnittelee lorvivansa kesän Helsingissä, lempikaupungissaan.