Kaukaa katsoen Euroopan unioni on menestystarina. On luotu sisämarkkinat, yhteinen valuutta ja ainekset vastuullisen globaalin toimijan syntymiselle. Sodan uhka unionin jäsenvaltioiden välillä on kutistunut teoreettiseksi vaihtoehdoksi.
Läheltä tarkastellen unionin brändi on kuitenkin lommoilla. Lehtiotsikoiden perusteella unionin arkipäivä on riitelyä kriisistä toiseen. Mielikuva kansalaisia kiusaavasta kafkamaisesta byrokratiakoneistosta istuu tiukasti. Puheet Brysselin etäisyydestä ovat keskusteluohjelmien jokapäiväistä ruisleipää.
Syitä EU:n huonoon julkisuuskuvaan on toki mietitty. Komission taannoinen puheenjohtaja Jacques Delors tokaisi aikoinaan, ettei kukaan pysty rakastumaan sisämarkkinoihin. Hän oli epäilemättä oikeassa, mutta omaan aikaamme kiteytys istuu huonosti. EU ei ole pelkkiä sisämarkkinoita, vaan poliittisen vallan käyttäjä, jonka toimivalta ulottuu laajalle. Onko poliittisen vallan käyttäjään sitten helpompi rakastua?
Viime syksynä alkanut EU:n hallitustenvälinen konferenssi lähestyy ratkaisuhetkiään. Mikäli heikkoihin ja vähän vahvempiinkin signaaleihin on luottamista, jäsenvaltioiden hallitukset pääsevät kesäkuussa sopuun perustuslaillisesta sopimuksesta, josta tulee kansallisten ratifiointien jälkeen EU:n toiminnan perusta. Kuten usein aiemminkin, uuden sopimuksen synnyttämistä on julkisessa keskustelussa jäsennetty pitkälti kriisin ja ongelman käsitteillä. Järkyttävän vähän on puhuttu sopimuksen tuomista parannuksista.
Tärkein parannus on sopimusperustan siirtyminen monikosta yksikköön. Jatkossa yksi sopimus korvaa nipun sopimuksia, pöytäkirjoja ja poliittisia julistuksia. Samalla päätöksentekomenettelyjä yksinkertaistetaan ja turhaa juristijargonia riisutaan artikloista pois.
Sopimus myös parantaa vallankäytön valvontaa. Kaikkihan ovat yksimielisiä siitä, ettei unionissa tule päättää asioista, jotka voidaan ratkaista paremmin kansallisella tai alueellisella tasolla. Harva on kuitenkaan kertonut, miten tämä periaate toteutettaisiin. Perustuslaillinen sopimus on askel eteenpäin, sillä se antaa jäsenvaltioiden parlamenteille mahdollisuuden reagoida komission aloitteisiin jo niiden antamisvaiheessa.
Sokerina pohjalla kansalaisten vaikutusmahdollisuudet nytkähtävät eteenpäin. Kansalaisten valitsemasta Euroopan parlamentista tulee liki täysivaltainen lainsäätäjä. Uusi sopimus tuo myös kansalaisaloitteen, jonka mukaan vähintään miljoona kansalaista voi pyytää komissiota ryhtymään lainsäädännöllisiin toimiin unionin toimivaltaan kuuluvassa asiassa.
Kansalaisaloitteelle on helppo hymähdellä. Toivottavasti se kuitenkin otetaan ahkeraan käyttöön. Ehkä puolueet silloin tajuaisivat, että EU-asiat ovat myös sisäpolitiikkaa ja niistä saa olla eri mieltä. Ja ehkäpä EU muuttuisi tykätymmäksi ja hyväksyttävämmäksi. Sellaiseksi, jonka kanssa voisi jopa flirttailla.
Keijo Karjalainen
Keijo.Karjalainen@formin.fi
Kirjoittajalla on ollut erinäisiä työpaikkaromansseja EU:n kanssa. Tällä hetkellä hän työskentelee ulkoministeriön Eurooppa-osastolla hallitusten-välisen konferenssin valmistelutehtävissä.
