21. toukokuuta 2004
Teksti:

”Ystäväni mies hakattiin perjantai-yönä grillijonossa.
Järkytyksestäni huolimatta sain ainutlaatuisen tilaisuuden seurata ihmisten reaktioita. Yleisin tapa käsitellä asiaa oli kertoa vastaavista tapauksista: ”serkkuni hakattiin taksijonossa”, ”joku tuli ja löi mua otsaan”.
Itselleni nämä tapaukset kertoivat miesten väkivallan yleisyydestä Suomessa.
Keskustelut kävivät kuitenkin kiivaiksi esittäessäni mielipiteeni. Monien mielestä näistä yksittäisistä tapauksista ei voi päätellä mitään suomalaisten miesten väkivaltaisuudesta.

Tilastot puhuvat silti karua kieltään. Suomalaiset miehet ovat väkivallan tekijöitä naisia, lapsia ja miehiä kohtaan.
Poliisin tietoon tulleista väkivaltarikoksista yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tekijä on mies. Myös 90 prosenttia kotiväkivallan tekijöistä on miehiä.
Joka viides (20 %) suomalainen nainen on ollut nykyisessä parisuhteessaan fyysisen väkivallan kohteena.
Naisten väkivaltaisista kuolinsyistä yleisin on perheessä tapahtuva väkivalta, jonka seurauksena kuolee vuosittain 25-30 naista. Suomi onkin Länsi-Euroopan parisuhdeväkivaltaisimpia maita. Naisiin kohdistuva fyysinen parisuhdeväkivalta on meillä kolme kertaa yleisempää kuin Ruotsissa.
Eniten väkivallan kohteena olemisen kokemuksia on nuorehkoilla, koulutetuilla, hyvin ansaitsevilla ja pääkaupunkisedulla asuvilla naisilla.

Keskustelukumppanieni torjuva reaktio osoittaa, että emme ole tottuneet käsittelemää asiaa vakavana yhteiskunnallisena ongelmana.
Vuosikymmeniä olemme vaienneet miesten väkivallasta, antaneet sille hiljaisen hyväksyntämme. Väkivalta on normalisoitunut yhteiskunnassamme.
Miesten toisiin miehiin kohdistama väkivalta on väkivallan hyväksytyin muoto. Miesten ja poikien välinen väkivalta on osa mieheksi kasvamista ja miehenä olemista.
Miesten välinen väkivalta on se alue, jossa miehet oppivat väkivallan taidot.
Vaikenemisesta kertoo myös se, että 73 prosenttia parisuhdeväkivallan uhreista ei hae apua viranomaisilta. Neljä naista kymmenestä ei kerro kokemastaan väkivallasta kenellekään.
Olennainen osa väkivallasta vaikenemista on miesten häivyttäminen väkivallan tekijöinä.
Aloituslauseeni on tästä tyypillinen esimerkki. En kirjoittanut ”Tuntematon mies hakkasi ystäväni miehen grillijonossa”, vaikka lause olisi kuvannut tilannetta tarkemmin.

Arto Jokinen kysyy kirjassaan Panssaroitu maskuliinisuus (2000), miksi väkivallan nimeäminen miesten ongelmaksi herättää niin paljon torjuntaa, vasta-argumentteja ja aggressiota miesten keskuudessa.
Ääriesimerkki tästä torjunnasta ja miesten häivyttämisestä väkivallan tekijöinä on viimeaikoina käyty keskustelu väkivaltaisista naisista. Tämä myytti on tuttu jokaiselle suomalaisia perheväkivaltakeskusteluja seuranneelle. Nainen voittaa miehen puheen tasolla (”henkinen väkivalta”), suomalainen mies ei osaa puhua ja sen takia hän lyö. Vastuu väkivallasta siirtyy naiselle.
Tähän myyttiin on liittynyt olennaisena osana ajatus väkivaltaisista naisista ja miehistä, joita syyllistämisen sijaan pitäisi ymmärtää.
Niissä vaatimuksissa, että miehet on nähtävä väkivallan tekijöinä, ei kuitenkaan ole kyse miesten syyllistämistä.
Kyse on miesten vastuullistamisesta.

Esimerkiksi parisuhdeväkivalta ei lopu. Se pahenee.
Väkivalta ei lopu ennen kuin mies ottaa vastuun teoistaan ja lakkaa etsimästä syitä naisesta. Myös yhteiskunnan olisi syytä lakata etsimästä syitä naisesta.
Väkivaltaisista naisista – marginaalisesta ilmiöstä – puhuminen vie huomiota pois tärkeämmiltä asioilta.
Yksi tällainen asia on suomalaisen miehen väkivalta naisia, lapsia ja miehiä kohtaan. ”

Johanna Kantola

Kirjoittaja on tutkija Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitoksella.