21. toukokuuta 2004
Teksti:

Totta puhuen, en tiedä mitä abortti on. En ole sitä kokenut. Olen vain kuullut, lukenut, nähnyt kuvia. Verkosta löytyy kaikki.
    Sanotaan, ettei sikiö ole ihminen. Jos kuviin on uskomista, sikiö on juuri sitä: ihmisen alku. Ja tapettu sikiö on aivan kuin tapettu syntymätön lapsi.
    Jos lukemaani on uskomista, 12-viikkoinen syntymätön lapsi osaa rypistää otsaansa, kääntää päätään, avata huulensa, hymyillä. Se tuntee kosketuksen, tarttuu esineeseen ja koukistaa polvensa kosketuksesta. Suomessa abortin ikäraja on 22 viikkoa.
    Jos puheisiin on uskomista, tuskin on olemassa montaa traumaattisempaa kokemusta. Moni ei pääse koskaan sen yli. Sitä paitsi abortti aiheuttaa rintasyöpää, väittävät tutkimukset.

Nuorin pikkusiskoni täyttää yhden vuoden. Juulian syntymä toukokuussa 2003 oli aikamoinen yllätys. Etten sanoisi ihme.
    En voi tavata siskoani usein, mutta sydämessäni olen aina hänen lähellään. Äitini antoi valokuvan, jota pidän Lontoossa sänkyni vieressä. Kun aamuisin väsyttää, katson Juulian hymyä, joka saa sydämeni heltymään niin, etten voi kuin ponkaista pystyyn.
    Pikkusiskoni tuoma elämänilo tarttuu perhepiiristä sukulaisiin, ystäviin ja kyläilijöihinkin. Uusi elämä on ihme, lahjoista suurin, jonka merkitystä ei voi liioitella.

Olen valinnan puolesta: oikean valinnan! Tosi pro-choice on sitä, että nuorelle naiselle tarjotaan aito mahdollisuus valita se, mikä on hänestä hyvää, kaunista ja oikein. Harva haluaa tappaa omaa lastaan, jos sen pitäminen ja kasvattaminen on realistinen vaihtoehto. (Ja lopuille se vaatii vain asennemuutosta, joka on kuitenkin välttämätön.)
    Äiti tarvitsee tukea: taloudellista ja henkistä. Mutta ennen kaikkea vakuutusta siitä, että hänen sydämensä valinta on oikea, vaikka terveyskeskus ja lähimmäisetkin tuputtaisivat helppoa valintaa. Helppoa mutta väärää.
    Paras tuki on tietenkin lapsen isä – lapselle vähintään toiseksi tärkein ihminen maailmassa. Onko nykynuorista isiksi? Taatusti on, ja todella hyviksi! Usein he vain tarvitsevat samaa vakuutusta: että lapsen saaminen on hyvää, kaunista ja oikein, ja että avioliitto voi kestää ja kestääkin, jos sen eteen on valmis tekemään töitä. Sitä paitsi mikään ei saa nuorta miestä kasvamaan henkisesti niin kuin oman lapsen saaminen – oli se suunniteltu tai ei.

Serkkuni sai muuten maaliskuussa toisen tytön. Tällä kertaa se ei ollut ”yllätys”.

Oskari Juurikkala

Kirjoittaja opiskelee oikeustiedettä Lontoossa.