09. huhtikuuta 2004
Teksti:

”Niin”, ähkäisee filosofi Pekka Himanen ja kilistelee lusikkaa puolityhjässä teekupissaan.
    Mikä niin? No se, että 20-vuotiaana väitellyt filosofi, hakkerieetikko, tietoyhteiskuntaguru Himanen kuittaa 40 000 euroa eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle laatimastaan, toukokuussa valmistuvasta raportista     Luovuuden Suomi – innovatiivisen ja tasa-arvoisen tietoyhteiskunnan avainhaasteita. Eikö se ole epätasa-arvoisen paljon rahaa parinkymmenen sivun mittaisesta innovaatiosta?
    ”Niin. Se ehkä kuulostaa Suomessa paljolta”, Vanhan kuppilan nurkkapöydässä istuva Himanen, 30, nyökkää.
    Niin. Niinhän se kuulostaa.
    ”Mutta olen alan kansainvälisesti johtavia tutkijoita, jonka aihetta käsitteleviä teoksia on julkaistu 18 kielellä. Tässä on kyse perusteellisesta selvityksestä, joka nojautuu vuosien työhöni tällä alueella. Ja suurimman osan asioista teen edelleen ilmaiseksi”, Himanen muistuttaa.
    Myönnetään. Himanen kirjoitti jo Martti Ahtisaaren presidenttikaudella tietoyhteiskunnan kehitystä linjaavan paperin ja on taannoin osallistunut presidentti Tarja Halosen ILO:lle eli YK:n kansainväliselle työjärjestölle tekemän globalisaatioraportin laatimiseen. Tämän kaiken hän on tehnyt gratis, free of charge, ihka ilmaiseksi.

Mutta eipä kiirehditä asioiden edelle. Mikä on tämä Himasen, Bertrand Russellin uskontokritiikistä parikymppisenä väitelleen tohtorismiehen vuosikausia tutkima mystinen alue? Jotenkin se liittyy sanoihin tietoyhteiskunta, globalisaatio ja innovatiivisuus. Termeihin, jotka alkavat olla yhtä tahmean epämääräisiä kuin sanakuvotus postmoderni.
    ”Mun ja Manuel Castellsin kirjoissa se on verkostoyhteiskunta.”
    Joka on, täsmällisesti, tiiviisti ja ymmärrettävästi määriteltynä, niin mitä?
    ”Verkostoyhteiskunnan luonteenomaisin piirre on verkostomaisen organisaatiomuodon leviäminen kaikilla yhteiskunnan alueilla, taloudesta kansalaistoimintaan. Ja lisäksi ne verkostot organisoituvat globaalisti”, Himanen tiivistää kuuliaisesti.
    Aivan. Tästähän kaikki sai alkunsa. Berkeleyn yliopistoon Kaliforniaan 1990-luvun loppupuolella emigroitunut Himanen ja verkostoyhteiskuntaguru Manuel Castells törmäsivät eräänä kauniina päivänä Ameriikanraitilla, paiskasivat kättä ja päättivät kirjoittaa yhdessä kirjan. Teos The Information Society and the Welfare State. The Finnish Model on perinpohjainen, empiiriseen aineistoon nojautuva tutkielma siitä, kuinka Suomi on menestyksellisesti yhdistänyt pääoman ja tiedon vapaaseen liikkeeseen perustuvan taloudellisen toiminnan ja demokraattiseen hyvinvointiyhteiskuntamallin. Kirjan vertailukohtina ovat Singapore sekä Yhdysvallat, jotka ovat Suomen tavoin maailman kilpailukykyisimpiä maita. Kuitenkin näistä maista edellinen on joutunut uhraamaan globaalin menestyksen alttarille demokratian ja jälkimmäinen sosiaalisen tasa-arvon, ehkäpä demokratiankin.

Suomen taikatemppu on onnistunut, Castells ja Himanen esittävät, koska täällä on älytty panostaa innovaatioihin, luovuuden kulttuuriin. Kehittynyt koulutus- ja tutkimusjärjestelmä on mahdollistanut Nokian sekä Linus Torvaldsin luoman Linux-käyttöjärjestelmän kaltaiset menestystarinat. Nämä taas ovat osaltaan taanneet hyvinvointipalveluiden rahoituspohjan säilymisen.
    On siis lottovoitto, tai ainakin kuusi ja lisänumero oikein, syntyä Suomeen.
    Tai sitten ei. Globaalin poliittisen talouden professorina englantilaisessa Nottingham-Trent-yliopistossa toiminut, nyttemmin Helsingin yliopiston valtio-opin professorina vaikuttava Heikki Patomäki, ei lämpene Himasen-Castellsin mallille.
    Patomäen mielestä globaali verkostotalous saattaa hyödyttää Suomen kaltaisia tasa-arvoisia ja korkeasti koulutettuja hyvinvointimaita lyhyellä aikavälillä. Pitkällä tähtäimellä tuotannon jatkuva tehostaminen kuitenkin kaatuu omaan ylidynaamisuuteensa: syntyy ylitarjonnan ja alikysynnän tilanne, jossa maailman väestöllä ei ole enää varaa kuluttaa valmistamiaan tuotteita. Ja niin pitkään kuin uusliberalistinen talousteoria otetaan jumalan sanana, ei valtiolla ole keinoja puuttua kurjistumiskehitykseen. Ei, vaikka se preppaisi jokaisen peruskoululaisensa filosofian tohtoriksi 20-vuotiaana.
    ”Niin. En minäkään näe nykyistä taloudellista kehitystä vääjäämättömänä. Sanoisin vain, että empiirisesti tarkasteltuna asiat näyttävät tällä hetkellä etenevän verkostotalouden suuntaan. Globaalin tietoyhteiskunnan toimintamuoto syrjäyttää teollisen ajan toimintamuotoja, koska se on kilpailukykyisempi. Eikä pelkästään talouden, vaan myös kansalaisjärjestöjen kohdalla”, Himanen puolustautuu.

Himanen myöntää Patomäen tavoin olevansa huolestunut vääjäämättömyysretoriikasta, jolla poliitikot ovat 1990-luvun alusta lähtien perustelleet hyvinvointirakenteiden purkamista. Juuri siksi Himanen on palannut Suomeen, Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun yhteisen aivoriihen, Helsinki Institute for Information Technologyn, tutkijaksi. On tullut aika ravistella poliitikot hereille. Nyt tarvitaan rohkeita kannanottoja, suoria puheenvuoroja oikeudenmukaisemman maailman puolesta.
    Jännitys Vanhan lehtikahvilan nurkkapöydässä tiivistyy: filosofi Pekka Himanen on juuri aikeissa esittää rohkeita poliittisia kannanottoja.
    Hiljaisuus. Kuppien kilinää.
    ”Toivoisin voivani puhua jo suoraan. Mutta olen sopinut eduskunnan kanssa, etten voi mennä vielä keskeneräisen työn yksityiskohtiin”, Himanen lausuu.

Niin. Tilanne on Himasen kannalta kiusallinen, koska raportti ei ole vielä julkinen. Kansanedustaja Jyrki Kataisen (kok) luotsaama tulevaisuusvaliokunta on kuitenkin jo käsitellyt raportin luonnosta – ja ollut innoissaan. Luonnosversiossa muun muassa todetaan, että innovaatio edellyttää toimivaa riskirahoitusta, koulutettuja ihmisiä sekä luovuuden kulttuuria ja että minkä tahansa yhteiskunnan tuottavuuden ja kilpailukyvyn ytimessä on itseohjautuvan työvoiman luominen. Kataisen mukaan raportti on jo nyt tehnyt selväksi, että pärjätäkseen Suomi tarvitsee lisää muualta maailmasta tulevia ihmisiä: opiskelijoita, työvoimaa, innovaattoreita.
    Fiksuja ajatuksia, mutta eikö näitä ole kuultu jo aikaisemmin, kymmenissä komiteamietinnöissä, raporteissa ja pääkirjoituksissa?
    ”Kyllähän valtaosan näistä ajatuksista joku on jo esittänyt, mutta me katsomme ensimmäistä kertaa tietoyhteiskuntaa kokonaisuutena. Lähtökohta on ollut se, että me haluamme tällöin käyttää parhaita mahdollisia asiantuntijoita”, Katainen linjaa.
    Himanen itse haluaa korostaa, että luonnosversio poikkeaa merkittävästi toukokuussa julkaistavasta valmiista raportista. Niinpä hän suostuu tiivistämään joitain keskeisistä ajatuksistaan: Himasen vision avainsanoja ovat luova talous, jossa panostetaan informaatioteknologian lisäksi muun muassa kulttuuriin ja hyvinvointiteknologiaan; luova hyvinvointiyhteiskunta, jossa innovaatioiden kautta parannetaan tuottavuutta ja turvataan hyvinvoinnin säilyminen, globaali avoimuus eli ulkomaalaisten työntekijöiden, huippututkijoiden ja opiskelijoiden houkuttelu Suomeen sekä inhimillisesti kestävä kehitys, jossa huolehditaan myös elämän muista arvoista ja sisällöistä.

”Yleisellä tasolla nostaisin aikamme isoksi haasteeksi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden. Meidän aikaamme luonnehtii globaalin verkostoyhteiskunnan nousu ja sosiaalinen jännite, joka tulee maailman jakautumisen kautta. Eettisesti on tajuttava, että periaatteessa minä olisin voinut syntyä kenen tahansa osaan tässä maailmassa. Hyvinvointiyhteiskunnan pointti on juuri taata yhtäläiset mahdollisuudet elämän haurauden edessä.”
    Ja hyvinvointiyhteiskunta säilyy, mikäli meillä hellitään luovuuden kulttuuria, eikö?
    ”Aivan. Mun optimismi liittyy siihen, että meillä Suomessa, hyvinvointivaltiossa, on maailman korkeimmin koulutetut ihmiset töissä. Me voimme organisoida sellaista luovuutta, joka päivittää hyvinvointivaltion informaatioajan tasalle”, Himanen lataa.
    Mutta kuka niitä kansallisia luovuustalkoita ryhtyy näinä pulleina mammonanpalvonnan organisoimaan? Opiskelijoiden tukia leikkaava valtiovalta? Kvartaalikaavioita kyyläävä Jorma Ollila? Yhden asian kansalaisjärjestöt?
    ”Kyllä poliittista kontrollia pitää ottaa takaisin. Hyvinvointivaltion versio 2.0 perustuu kokonaan inklusiiviseen koulutusjärjestelmään, joka antaa ihmisille yhtäläiset mahdollisuudet toteuttaa potentiaansa. Koulu- ja yliopistojärjestelmän pitää antaa yhä enemmän tilaa luovuudelle ja leikittelylle. Nykyinen kehitys on mennyt ihan väärään suuntaan. Järjestelmän vahvuus on ollut juuri tämä, että Linus Torvalds teki maisterintutkintoa kahdeksan vuotta ja leikitteli samaan aikaa idealla uudesta käyttöjärjestelmästä”, Himanen sanoo.
    Karu totuus lienee kuitenkin se, että kaikki suomalaiset eivät osaa saati halua olla insinöörineroja tai ohjelmointiguruja, siis näitä hyvinvointia tuottavia luovan luokan edustajia.
    ”En ajattele luovuutta suppeasti pelkän luovan luokan juttuna. Luovuutta voi olla hyvin erilaisissa muodoissa. Vaikka luovuutta ihmisvuorovaikutuksessa, luovuutta palveluammateissa.”
Eli matalasti palkatuissa paskaduuneissa?
    ”Ei ehkä kaikissa. Se riippuu siitä, miten hyvin meillä toteutuu opetuksen perusidea eli tavoite auttaa oppijaa aktualisoimaan inhimillinen potentiansa mahdollisimman täydesti. Mä näen siinä sokraattisen tehtävän: opettaja on kätilö, joka auttaa oppilaan löytämään oman juttunsa, ehkä oman intohimonsakin, elämässä. Ehkä luovankin intohimon.”
    Syntyy vaikutelma, että Himasen yhtälössä rahan tekemisen ja menestymisen pakko korvataan luovuuden pakolla.
    ”Ei”, Himanen näpäyttää yksikantaan.
    ”Mutta ehkä voisi vähän väljemmin sanoa, että oman potentian aktualisointi tuo ihmisen elämään merkitystä. Että luovuus on hyvän elämän lähtökohta.”
    Selvä. Kätilöimällä kansalaisistaan luovia Suomen valtiolaiva luovii kokka kohisten kohti talouskasvun ja hyvinvointipalvelujen satamaa ja tekee siinä sivussa ihmisistä vielä onnellisiakin. Hienoa. Ai niin, sitten oli vielä se kysymys oikeudenmukaisemmasta maailmasta. Tähänkin tehtävään Himanen on varannut Suomelle erikoisroolin.
    ”Mehän pyritään länsimaissa koko ajan vahvistamaan meidän intellektuaalisia omistusoikeuksia ja sitä kautta pidättelemään tiedon siirtymistä. Ääriesimerkkinä ovat lääkepatentit. Maailmassa kuolee joka päivä 30 000 ihmistä helposti estettävissä oleviin sairauksiin. Meidän pitäisikin mennä avoimempaan tiedon maailmaan, jotta köyhät maat pystyisivät vähitellen kulkemaan kohti tätä samaa tietoyhteiskuntakehitystä. Suomi voisi open sourcen edelläkävijämaana työntää tällaista ajattelua eteenpäin EU:ssa ja kansainvälisissä elimissä kuten YK:ssa.”

Open sourcella Himanen viittaa, jälleen kerran, Linus Torvaldsiin, jonka Linux-käyttöjärjestelmä on tekijänoikeuksista vapaa. Afrikkalaislapsi voi asentaa sen tietokoneeseensa ihka ilmaiseksi. Se on upea asia.
    Mutta miksi ihmeessä Jorma Ollila, lääkejättien kihot tai edes ammattiyhdistysliike kuuntelisivat suomalaishakkereiden piipitystä? Sehän olisi työllä ja tuskalla jemmatun kansallisen luovuuspotin viskaamista tuuleen gratis, free of charge, ihka ilmaiseksi. Sulaa hulluutta, siis.
    ”En näe mitään muuta pidemmän tähtäimen vaihtoehtoa. Myös aidosti vapaan kaupan ja ihmisten liikkuvuuden ajaminen on Suomen eettinen velvollisuus. Mä itse ajattelen, että karkea malli hyvään elämään on se, että ajattelee puolet ajasta itseään ja puolet ajasta muita. Kehitysavun nostaminen tavoiteltuun 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta tarkoittaa kysymystä: Voisitko käyttää ajastasi 0,7 prosenttia muista välittämiseen? Minusta se on vaatimaton pyyntö meille kaikille.”
    Kerrataanpa. Suomi pärjää kansainvälisessä kilpailussa olemalla tosi innovatiivinen. Innovatiiviset ihmiset ovat tosi onnellisia ja hyvinvoivia ihmisiä. Ja onnelliset ihmiset antavat kernaasti enemmän omasta hyvästään vähemmän innovatiivisille ja hyvinvoiville kansakunnille niin että näistäkin tulee innovatiivisia.
    Niin. Aikamoinen innovaatio.

Henrikki Timgren
Kuva Veikko Somerpuro