Hey Gsus! Sunnuntai-iltapäivällä heräsin farkut jalassa. Oksetti. Baarissa oli pitänyt vain piipahtaa ja nauttia tulevasta vapaapäivästä ilman kohmeloa. Vaikka Visa oli muutamia jekkupaukkuja ja taksimatkaa kuluneempi, olin tyytyväinen selvittyäni omaan sänkyyni.
Mietin sitä pääsiäisen sanomaa: Elämän voittoa kuolemasta. Nyt sitä todella kaivattaisiin.
Nappasin jääkaapista limupullon ja raahauduin suihkuun. Lämmin vesi helli ilonpidon runtelemaa kehoa ja ajatus alkoi kulkea. Tuli mieleen se tammikuussa lukemani Uusi tie -lehden pääkirjoitus, jossa opastettiin, miten kristitty saa pidettyä uskonelämänsä hengissä: Jos uskominen tuntuu vaikealta, syy on lähes aina Jumalan sanan laiminlyömisessä. Siksi kristityn on jatkuvasti kyseltävä itseltään, mistä saa säännöllistä ja terveellistä hengellistä ravintoa. On pysyttävä Sanan vaikutuspiirissä.
Raamatun lukeminen ja saarnojen kuunteleminen eivät kuitenkaan vielä yksinään riitä terveellisen uskonelämän ylläpitämiseen. On seurusteltava uskovaisten kanssa, olivatpa he kuinka vajavaisia tai ärsyttäviä tahansa, sillä yksinäinen puu ei kauan pala, päätoimittaja totesi. Ja vaikkei ehtoollisen vaikutuksesta uskonelämään ole tarkkaa tietoa, on sen merkitys suuri. Siksi ehtoollisella käymisten välit eivät saisi venyä. Siellä, missä uskovat viettävät aikaa Sanan ympärillä ja ehtoollispöydässä, herää myös jano rukoilla, tämä uskonelämän konsultti paimensi.
Suihkukopin lattialla uskonelämäni alkoi kuitenkin ehtyä. Päätä jomotti. Edellisestä ehtoollisviinihuikasta oli jo pari kuukautta. Suuta kuivasi, silti minulla ei ollut rukouksen janoa. Olin etääntynyt Sanasta.
Suljin silmäni. Elämän ja kuoleman rajalla matkasin ensimmäisen pääsiäisen tapahtumiin. Vapauttajansa haudanneet opetuslapset tärisivät liskojen yössä. Joku oli paskonut alleen, toinen oksentanut maalattialle. Nurkassa makaava partasuu örisi kuin karhunpentu, muuten oli hiljaista. Pimeässä hapuillen käteeni osui viinileili, mutta kaikki oli juotu.
Päätin kohentaa ilmapiiriä. Sanoin, että nyt pitää tsempata ja lähteä etsimään Jumalan sanan vaikutuspiiriä. Muuten uskonelämä kuolee!
Samassa kaksi naista ryntäsi sisään. Ne vaahtosivat tyhjästä haudasta ja väittivät Sinun kävelleen vastaan puutarhassa. Kohta juoksin tuohtuneen Pietarin kannoilla basaarin pölyisillä kujilla. Yritin vakuutella sille, että tyhjän haudan arvoitus on pääsiäisen suuri mysteeri. Mutta Pietari uhkasi leikata haudanryöstäjältä korvat irti. Sanoin, että nyt pitää pyöriä ärsyttävien uskovaisten kanssa Sanan ympärillä ehtoollispöydässä, että tulee jano rukoilla. Pietari suuttui entisestään.
Heräsin suihkukopin lattialta varpaat ja sormet valkoisiksi poimuttuneina. Kun imin väljähtynyttä Jaffaa, elämä alkoi hitaasti palata ruumiiseen. Ajattelin, että nyt kun uskonelämä on kuollut, ei tarvitse ainakaan enää tuntea morkkiksia siitä, etten koskaan osannut hoitaa sitä oikein.
Kohta työnsin jo leipää paahtimeen, krapulakin hellitti otettaan. Elämänusko alkoi vahvistua ihan ilman omia ponnisteluja.
Kuvittelin itseni puutarhahaudalle hämmentyneiden kalastajien keskelle. Pietari istui kivellä pää painuksissa. Menin viereen ja laitoin käden hartioille. Olin hiljaa. Enää minulla ei ollut tarvetta sanoa mitään.
Lauri Paavola
lauri.paavola@helsinki.fi
