23. huhtikuuta 2004
Teksti:

Hei taas rakas Jeesus ja terveisiä Pietarista! Dokaamiseksi se tietenkin meni. Kolmantena päivänä heräsin koomasta ja jaksoin lähikapakoita kauemmas. Kävelin aurinkolasit silmillä katuja pitkin ja pälyilin paikallisia ihmisiä. Kaikilla näytti olevan jokin suunta tai tehtävä elämässään. Itselläni ei ollut hajuakaan siitä, minne olin menossa.
    Kotiin palattuani olen viettänyt hiljaiseloa. Sain kasteltua kukat ja tiskattua astiat. Eilen kävin iltakävelyllä rannassa. Töissä en ole jaksanut kuin tupakoida.

Kerroin terapeutilleni, ettei elämälläni ole suuntaa. Etten enää tiedä mihin uskon. Ainoa asia, mikä poistaa tyhjyyden tunteen edes hetkeksi, on teinipojan mielikuvitus. Olen hukassa, kerrassaan tuuliajolla.
    ”Olen runkkari”, sanoin terapeutilleni ja katsoin lattiaan.
    ”Kuulostaa siltä, että tarvitset kaiken energian omaan käyttöösi”, sanoi terapeutti.
    Sanoin, että sitä nämä viisi viime vuotta ovat olleet. Kun takana on yksi avio- ja yksi avoero, kaikki voimat ovat menneet kasassa pysymiseen ja oman navan tuijottamiseen. Tuntuu siltä, että pakka leviää minä hetkenä tahansa.
    ”Olen luuseri”, jatkoin.
    ”Millaisia tunteita sinussa herää, kun sanoit noin itsestäsi?” kysyi terapeutti.
    Yritin miettiä vastausta. Muistin kirjan, jonka kävin hakemassa kirjastosta. Siinä kerrottiin, ettei kristityn tarvitse salata omaa heikkouttaan tai mokailuja. Olen vapaa epäonnistumaan, koska saan aina anteeksi. Sinultako Jeesus? Luulen, että niitä joita olen loukannut, se ei paljoa lohduta.
    Hetken päästä terapeutti huomautti, että vaikutan mietteliäältä.
    ”Olen vihainen, surullinen ja loukkaantunut”, sopersin.
    ”Niin, kaiken kokemasi perusteella sinulla on oikeus noihin tunteisiin”, terapeutti sanoi.
    Keuhkoissa nipisti ja oli vaikea hengittää, silmät kostuivat.
    ”Minulla on oikeus tunteisiin”, kuiskasin.
    Sitten aika loppui. Ulkona kadut pölysivät, kuten aina syntymäpäivänäni.

Illalla sängyssä avasin taas sen kirjan. Siinä sanottiin myös, ettei anteeksiannon mysteeriä voi täysin tajuta, ellei ole kohdannut omaa syyllisyyttä. Ehkä siksi en ymmärrä. Tarkoitan sitä, että menneisyydessäni on niin kipeitä tapahtumia, etten ole uskaltanut niitä kohdata. Olen pelännyt, että tunteeni tekisivät minusta lopun. Olen juossut karkuun pysyäkseni hengissä.
    Nyt en kuitenkaan jaksa enää paeta. Haluan kohdata omat demonini. Ja siksi tarvitsisin jonkinlaisen henkioppaan.
    Sitä minä siis yritän kysyä, että alkaisitko oppaakseni. Tiedän, että minun on kohdattava menneisyyteni yksin, mutta oppaalle olisi nyt todella käyttöä. Sinulla kun on kokemusta noista henkimaailman jutuista muutenkin. Mieti ihan rauhassa. En vain tunne ketään toista, jonka puoleen kääntyä tässä asiassa.

Sammutin valot. Yhtäkkiä pelkkä ajatus siitä, että pitäisi luopua katkeruuden tunteista, alkoi vituttaa. En saatana ala miksikään kerhotädiksi, kiroilin mielessäni.
    Sitten, ihan vain vittuillakseni hyvän elämän niksikirjalle, sanoin ääneen, että minä annan itselleni anteeksi.
    Tuli ihan tyhmä olo.

Lauri Paavola
lauri.paavola@helsinki.fi