”Olemme viestinviejiä, sanansaattajia, profeettoja tai meedioita, näytämme ihmisille totuuden heidän elämästään. Ja he hurraavat ja lyövät käsiään yhteen ja maksavat meille kultaa ja hopeaa. Mielessämme vain kaksi sanaa: Katso minua!”
Tällaisessa hurmoksessa elää pariisilainen Leo, 25-vuotias aloitteleva näyttelijä, joka yrittää läpimurtoa yhdessä maailman vaikeimmista teatterikaupungeista. Vaikka koko Ranskan teatteri-, tv- ja elokuvabisnes keskittyy Pariisiin, myös halukkaita on pilvin pimein. Leolle solidaarisuus kollegoja kohtaan on tuntematon ilmiö eikä projektien taiteellisella tasolla ole niin väliä. Rakastajan rooli teatterissa, teinipojan esittäminen saippuaoopperassa tai pesuainemainos käyvät yhtä hyvin. Väliä on ainoastaan sillä, että naama näkyy ja jää mieleen – että Leosta tulee tähti.
Leo on Kira Poutasen, 29, maaliskuussa ilmestyvän romaanin Katso minua! päähenkilö.
”Leo ei tunne kutsumusta näyttelijän työhön, vaan häntä kiinnostaa pelkkä tähteys”, Kira Poutanen kertoo.
Pariisissa yli kuusi vuotta asunut kirjailija-näyttelijä tietää mistä puhuu:hän työskentelee itsekin toista vuotta näyttelijänä Pariisin 11. kaupunginosassa sijaitsevassa pienessä Okibu-teatterissa.
”Pidemmän päälle Leon tapaisille ihmisille tuppaa käymään huonosti, vaikka menestystä tulisikin. Olen nähnyt Pariisissa aika monta Leoa, jotka ovat menneet nopeasta suosiosta ihan sekaisin”, Poutanen sanoo.
Mutta kirjoittaako Poutanen itsestään? Poutasen esikoisromaani, nuortenkirja Ihana meri (2001) kertoo anoreksiaan sairastuvasta teinitytöstä, ja se perustuu Poutasen henkilökohtaisiin kokemuksiin. Hän tuntee omakohtaisesti myös uuden kirjansa maailman.
”Ei voi oikein sanoa mitään kiinnostavaa mistään, mitä ei ole itse kokenut. En ole pyrkinyt kirjoittamaan omaelämäkerrallisesti, mutta varmasti kirjoissani ja elämässäni on yhtymäkohtia. Samalla tavalla sitä kirjoittaa ystävistään, heidän jutuistaan, mistä vain.”
Poutanen huomasi esikoiskirjansa vastaanotosta, että sitä haluttiin lukea kuin päiväkirjaa.
”Silloin vielä mesosin haastatteluissa, että ei tämä ole suoraan mun elämästä, mutta enää en jaksa. Lukekoot ihmiset kirjani miten haluavat. Pääasia on, että tiedän itse, miten asiat ovat.”
Maaliskuun lopussa 30 vuotta täyttävä Poutanen ei ole itse, ainakaan vielä, tähtinäyttelijä. Saavutusten listaan on silti kertynyt merkintöjä: ylioppilaaksi Kallion lukiosta 1993, filosofian maisteriksi – pääaine ranska – Helsingin yliopistosta 1999, näyttelijäksi pariisilaisesta Florent-teatterikoulusta 2002. Esikoiskirja Ihana meri voitti vuoden 2001 Finlandia Junior -palkinnon. Lisäksi tanssin opintoja, freelance-käännöstöitä – ja viime vuodet sitä näyttelemistä.
Kirjansa julkaisun takia Suomeen lentänyt Poutanen vaikuttaa kuitenkin vaatimattomalta, ja jotenkin kuplivan tyttömäiseltä. Monilahjakkuus hörppii hedelmäteetä Helsingin keskustan kirjailijakahvilassa muina naisina ja ihmettelee kirkuvan pinkiksi lakattuja kynsiään – manikyyri tuli syntymäpäivälahjaksi isoäidiltä.
Yhtäkkiä Poutanen muistaa vuoden 2002 linnan juhlat, joihin hän yllättäen sai kutsun.
”Se oli ihan uskomatonta. Yhtäkkiä vain olin siellä linnassa ja tajusin, että oho. Mitä mä täällä teen? Rupesi ihan hirveästi naurattamaan kaikki. Tutut, jotka katsoivat juhlia telkkarista, ihmettelivät, että miksi nauran koko ajan. Mutta se oli niin epätodellista.”
Toisin on Poutasen ehta-pariisilaisessa vuokrakodissa Pariisin 13. kaupunginosassa, jossa ahtaus ja home ovat varsin todellisia.
”Asunnon parvekkeelta näkyy Eiffelin torni, ja toisinaan ajattelen, että I stay for the view. En ole missään vaiheessa tehnyt tietoista päätöstä jäädä Pariisiin. Niin on vain käynyt.”
Helsinkiläissyntyinen Poutanen voisi muuttaa Suomeenkin, jos saisi täältä töitä näyttelijänä.
Pariisissa tavallisen rivinäyttelijän arki on kovaa: ”Siellä kaikki ovat freelancereita, ja viime vuosina esiintyvien taiteilijoiden tilanne on edelleen huonontunut. Tulen toimeen sillä, että käännän ranskasta suomeksi kaikkea mahdollista traktorin ohjekirjoista matkaesitteisiin.”
Katso minua! muistuttaa melko paljon erästä toista teatteriromaania, Pirjo Hassisen vuonna 2000 ilmestynyttä Mansikoita marraskuussa. Romaani ei kuitenkaan ole Poutaselle tuttu, vaikka Hassinen lukeutuukin hänen suosikkikirjailijoihinsa.
Sekä Hassisen Mansikoissa että Poutasen uutuudessa on päähenkilönä nuorukainen, joka tahtoo tähtiin keinoja kaihtamatta. Molempia kirjoja voi pitää moraliteetteina kuuluisuuden kiroista, sillä tapahtumien edetessä julkkisnäyttelijän työ näyttäytyy niissä yhä raadollisemmassa valossa.
Kirjoittiko Poutanen siis oman romaaninsa jonkinlaiseksi antiteokseksi? Edustaako Leo alhaista, hillitöntä narsismia – eli sitä, mikä on näyttelijän työssä kaikkein häpeällisintä?
”En mä sitä noin kelannut. Enemmänkin pelkäsin, että kirjan tapahtumat ovat liian kliseisiä, siis että niitä ei usko kukaan todeksi. Mutta Pariisissa meininki on juuri tuollaista: suhteet ratkaisevat kaiken, eikä useimmissa koekuvauksissa todellisilla näyttelijän taidoilla ei ole mitään väliä. Enkä ole edes laittanut kirjaan kaikkein rajuimpia juttuja.”
Mitä juttuja? Onko Poutaselle esimerkiksi ehdotettu seksiä roolia vastaan?
”Toki, useita kertoja. Tosin ranskalaisessa kulttuurissa asioita ei ilmaista niin suoraan. Ehdotukset ovat tyyliltään enemmänkin hienovaraisia vihjailuja. Suomalaisena minulla kesti kauan, ennen kuin opin lukemaan niitä koodeja.”
Näyttelijä-Poutasen seuraava ensi-ilta Okibu-teatterissa on toukokuussa.
”Ulkonäön perusteella minut laitetaan usein aika samantyyppisiin rooleihin. Olen näytellyt paljon prinsessoja, hysteerisiä naisia, ruotsalaisia turisteja. Yleensä he kaikki itkevät”, Poutanen ironisoi.
Roolien samankaltaisuus ei kuitenkaan Poutasta haittaa. Hänen mukaansa näyttelijän ammattia ei voi valita. Ratkaisevaa on se kumma kutsumus, joka ihmisellä joko on tai sitten ei.
Anne Moilanen
Kuva Olivier Allard
