12. maaliskuuta 2004
Teksti:

Speksit, nuo akateemiset hupailunäytelmät, ovat vähän kuin homejuusto: niistä joko pitää tai sitten ei. Teekkarien, oikislaisten, lääkisläisten ja valtsikalaisten ylläpitämään speksiperinteeseen kuuluvat sisäpiirin vitsit, pikkutuhmat laulu- ja tanssiesitykset sekä yleisön mahdollisuus vaatia kohtauksen esittämistä uudelleen Omstart-huudoilla.
    Speksit ovat jämäkkää juonenkuljetusta halajavalle teatteritosikolle taatusti masokistinen kokemus. Niille, joihin vetoavat takavuosien tv-sarjan Soidinmenojen kaltaiset musiikkipitoiset irrottelut pakollisine uffaffaa-homoineen ja sananmuunnoksineen, speksit saattavat olla jopa nautinnollista seurattavaa.
    Mutta aivan kuten homejuustossa ja sketsisarjoissa, myös spekseissä on eroja. Helsingin yliopiston lääkisläisten speksi Supersankarit ja valtiotieteilijöiden speksi Liiton Urkki ovat tästä oiva osoitus.
    Siinä, missä lääkisläisten Supersankarit risteilee juohevasti näppärän verbaalikikkailun, taidokkaiden tanssiesitysten ja svengaavien rallatusten välillä, valtsikalaisten Liiton Urkki on suunnilleen yhtä sukkela kuin UKK viimeisinä vuosinaan.

Liiton Urkissa dialogin virkaa toimittaa kovaääninen älämölö, laulujen sanat tuppaavat unohtumaan ja jätesäkeistä ja pahvilaatikoista kasatut lavasteet repsottavat vähän miten sattuu. Näytelmän päätähti ja herkullisin hahmo, terroristien ulkoavaruuteen vuonna 1975 linkoama Urkki, näyttäytyy hänkin ensimmäisen kerran vasta kun kolmetuntisesta kaoottisesta avaruusoopperasta on vierähtänyt kaksi tuntia.
    Mikäli katsoja ylipäätään pääsee ensireaktionsa eli myötähäpeän yli, hän saattaa huomata tuntevansa orastavaa sympatiaa ja jopa kunnioitusta valtsikalaisten häpeilemättömän lapsellista kevätpörriäispuuhailua kohtaan. Ei kai aidon speksin kuulukaan olla puoliammattimainen teatterilinjan lopputyö, vaan veikeänärsyttävä, yleisöä ajoittain huvittava mutta useimmiten kiduttava teekkarihenkinen sisäpiirisekoilu?
    Jos speksien paremmuutta arvioi viattoman amatöörimäisyyden mittarilla, lääkisläisten Supersankarit on speksien pohjasakkaa. Ammattimaisine näyttelijänsuorituksineen ja kymmenien tuhansien eurojen budjetteineen lääkisläisten tuotanto muistuttaa enemmän ihka oikeaa revyytä kuin mitään opiskelijapläjäystä. Onpa Supersankareissa varsin naseva juonikin: Tuomas Aron maanisella raivolla esittämä juhanafgrannmainen tv-tuottaja on päättänyt järjestää maailmanhistorian vaikuttavimman tosi-tv -spektaakkelin, Supersankarit, jossa studioon kärrätyt tavikset laitetaan taistelemaan gorilloja, kungfu-guruja ja tappajarobotteja vastaan. Studion takapihan ruumispino kasvaa tasaiseen tahtiin, ja finaalissa ollaankin jo purkamassa parin megatonnin ydinpommia.

Kuten arvata saattaa, maailma pelastuu muutaman rohkean taviksen ansiosta. Tarinan taustapiruina häärää oikeiden supersankareiden kavalkadi, kuten otsakiehkuraansa neuroottisesti vahtiva, narsistinen Teräsmies sekä superhintahtava Batman. Poliittisesta epäkorrektiudestaan huolimatta – tai sen ansiosta – varsinkin Batman onnistuu tiristämään yleisöstä monet muhevat naurut.
    Speksin solistien, tanssijoiden ja pääosan esittäjien taidokkaita suorituksia seuratessaan ei voi kuin ihmetellä, mitä nämä tyypit oikein tekevät lääkiksessä. Ja aivan kuten Liiton Urkki, Supersankarit laittaa katsojan pohtimaan myös sitä, miksi ja kenelle näitä speksejä oikein tehdään.
    Jos Supersankareista olisi poistettu jo nytkin harvalukuiset Omstart-huudot ja juonta olisi hitusen tiivistetty, tuloksena olisi ollut varsin salonkikelpoinen satiiri nykyajan julkisuuden- ja rahanahneudesta.
    Mutta speksistä ei olisi enää silloin voinut puhua; hyvä jos pystyi puhumaan nytkään. Liiton Urkki taas on ihan sitä speksiä itseään – mutta ketä kolmen tunnin mittainen amatöörimölinä jaksaa innostaa, paitsi tekijöitä ja näiden lähimpiä kavereita?
    Komedia on tunnetusti hankala viihteenlaji. Speksi taitaa olla vielä hankalampi.

Henrikki Timgren
Kuva Timo Wright