12. maaliskuuta 2004
Teksti:

Hei Kristus! Lauantai-iltana makasin sängyllä kädet rinnan päällä nyrkissä ja tuijotin kattoon.
    Minulla oli irrallinen olo. Yritin takertua pään läpi virtaaviin ajatuksiin ja kuunnella, mitä tunteet halusivat minulle kertoa. Yliopistolla näkemäni julisteen tekstikin mietitytti: ”Sinulle, joka kaipaat Jumalan kohtaamista.” Miten lause, jonka merkitys oli teini-iässä itsestään selvä, tuntui nyt niin helvetin naivilta?

Tuli mieleen ripari ja riparin vapaaehtoinen rukoushetki. Patjat oli levitetty lattialle ja ikkunoilla paloi tuikkuja. ”Tule Pyhä Henki, lailla tulen lailla tuulen”, liikuttelin huuliani laulun mukana.
    Kun muut olivat menneet (pisuille, pesuille, pusuille ja nukkumaan), jäin kanttorin kanssa kahden. Hän puhui vierasta kieltä ja tulkkasi samalla, kertoi kultaisesta kruunusta ja siitä, että minä olin se kadonnut lammas, jota Sinä olit etsinyt jo kauan.
    Yöllä kävin isosen kanssa salaa tupakalla. Hän sanoi, että elämä Jeesuksen kanssa on suuri seikkailu. Kaste nipisteli jalkapohjissa, aurinko oli jo nousemassa.
    Pari vuotta myöhemmin rakastuin ensimmäisen kerran. Oli kesäilta ja istuimme laiturilla sylikkäin. Päätimme olla aina yhdessä. Kaksi kuukautta myöhemmin hän löysi uuden poikakaverin, kertoi olevansa rakastunut. Kävelin metsässä, ruska kimalteli kyynelten läpi. Sattui niin saatanasti.

Huoneessa oli jo hämärää, jääkaappi hurisi. Levitin käteni ja suljin silmät, yritin irtaantua ruumiistani, nousta ilmaan kuin kotka. Niin kuin parikymppisenä happopäissäni, siellä kellaribaarissa, Golgatan kupeessa Jerusalemissa: Liitelin kanjoneissa ja kiljuin kieli terävänä. Alla vilisi maantien keltaiset viivat, taivas oli sähkönsininen. Aurinko loisti poutapilven takaa. Havaitsin jäniksen kyhjöttämässä kallion raossa, mutta olin armelias ja annoin sen olla. Sitä paitsi olin kylläinen.
    Siinä minä siis makasin sängyllä liikkumatta ja yritin edelleen kuulostella tunteitani. Ehdottelin itselleni baariin lähtöä tai fantasiamatkaa neiti Frostellin makuuhuoneeseen. En saanut vastausta.
    Yritin ikävöidä ex-tyttöystävää. Kun se ei toiminut, haaveilin seuraavasta elämäni naisesta. Mikään ei auttanut. Vaikka olin omassa ruumiissani, en silti pystynyt kiinnittämään itseäni mihinkään ajatukseen tai tunteeseen.

Nousin ja keitin teetä. Polttelin savukkeen ikkunassa. Taivas oli selkeä, oli tähdet ja kuu.
    Ajattelin itseäni osana ihmiskuntaa ja koko maailmankaikkeutta. Mietin Yhdysvaltojen avaruusohjelmaa ja satelliitteja, Tyynen valtameren saaria ja koralliriuttoja, Amazonin viidakossa apinoita metsästävää intiaania ja aamu-usvassa kaivolle kulkevaa naista Pohjois-Etiopian ylängöllä.
    Sitten muistelin sitä sinisilmäistä krokotiilinahkabuutseistaan ylpeää teinipoikaa, joka kohtasi Jumalan vapaaehtoisessa rukoushetkessä ja kaipasi toiseen rakastunutta tyttöä. Minut valtasi jonkinlainen luottamuksen tunne siitä, että asiani järjestyvät tavalla tai toisella, ikään kuin omalla painollaan. Ja että kaikella on määräaikansa.
    Nappasin tumpin menemään. Hehkuva keko vaappui pimeässä kuin uistin metsälammessa.

Lauri Paavola
lauri.paavola@helsinki.fi