12. maaliskuuta 2004
Teksti:

Helsinkiläinen Mikko Viljanen on esikoiskirjailijaksi melko tyypillisen ikäinen, 27-vuotias, mutta ikäänsä nähden häntä voi pitää jo kirjoittamisen moniottelijana. Maaliskuussa ilmestyvän Todennäkyjä-esikoisromaanin lisäksi Viljanen on ehtinyt kirjoittaa useita käsikirjoituksia teatterille ja radiolle sekä kääntää kasan venäläisiä näytelmiä. Kuukausipalkkansa Viljanen ansaitsee kustantajansa WSOY:n mainostoimittajana; hän siis suunnittelee kirjojen takakansitekstejä ja myyviä mainoslauseita.
    Eikö tekstin moniottelijan ole vaikea pitää kiinni omasta lauseesta?
    ”Ei. Kuten Pirkko Saisio sanoo, kirjoittaminen synnyttää kirjoittamista. Sitä paitsi olen niin levoton tyyppi, että on helpottavaa, kun voi tehdä erilaisia kirjoitusprojekteja. Jos työ ei suju, siirryn projektista toiseen”, Viljanen kuvailee.
    Sitä Viljanen on tehnytkin, siirtynyt kirjallisesta projektista toiseen. Ennen yleisen kirjallisuustieteen opintoja Helsingin yliopistossa Viljanen piipahti vuoden Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalla.
    ”Opiskelu tuntui siellä raskaalta, tuli motivaatiovaikeuksia. Oli parempi mennä muualle.”
    Viljanen valmistui filosofian maisteriksi viime syksynä; gradun aiheena oli Dennis Potterin tv-sarja Laulava salapoliisi.

Kustantaja WSOY:llä on kirjailijatallissaan monta oman talon – ainakin entistä – kustannus- tai mainostoimittajaa: Kari Hotakainen on heistä nimekkäin, mutta kirjailijaksi mielii myös Samuli Knuuti ja nyt Viljanen. Annoitko käsikirjoituksesi kahvipöydässä kollegallesi?
    ”En. Olin lähettänyt käsikirjoituksen WSOY:lle jo ennen kuin menin sinne töihin. Sitten yhtenä päivänä tultiin sanomaan, että hei, me löydettiin sun käsis, haluutsä tulla puhumaan siitä.”
    Viljanen arvelee, ettei työskentelystä WSOY:llä välttämättä ollut hyötyä kustannussopimuksen saamisessa. ”Päinvastoin, se herätti ehkä vähän epäluulojakin, että saako täällä nyt talon omat työntekijät kaikenmaailman räpellyksiään julki. Mutta totta puhuen, en ole ollut siitä huolissani. Jos teksti olisi ollut paska, ei sitä olisi otettu julkaistavaksi.”
    Kuinka Viljasesta sitten tuli kirjailija?
    ”Ihan pienenä halusin elokuvaohjaajaksi, toinen vaihtoehto oli rock-bändin kitaristi. Koska kävelen paljon, ajattelen usein sitä Werner Herzogin lausetta, että käveleminen on hyvä vaihtoehto elokuvien tekemiselle. Olen kirjoittanut pienestä asti. Kirjoittaminen on ollut niin keskeinen osa mun identiteettiä niin kauan, etten osaa ajatella niitä irrallaan.”
    Omasta kirjastaan Viljasen on kuitenkin vaikea puhua.
    ”Vaikeaa se on siksi, että olen nyt jo niin eri ihminen kuin kirjaa kirjoittaessani. Ajatukset ovat muuttuneet. En muista, millainen olin silloin, enkä tiedä, mitä olen kirjalla tarkoittanut.”
    Todennäkyjän julkaisuprosessi on ollut suhteellisen pitkä: käsikirjoitus oli lähes valmis jo vuosituhannen vaihteessa. ”Tein viimeiset muutokset pari vuotta sitten, ja sen jälkeen kirja on ollut kustantamon myllyssä.”

Siinä mielessä Todennäkyjä on tyypillinen esikoisromaani, että siinä on kasvutarinan piirteitä. Päähenkilönä on arkkienkelin mukaan nimensä saanut Mikael, jonka nuoruuden vaelluksessa keskeisiä ovat perhesuhteet, ensimmäiset seksuaalikokemukset, ammatinvalinta, pohdiskelut Jumalat olemassaolosta, taide. Eli klassinen nuoren miehen odysseia.
    Toisaalta kirja ei ole mikään macho-elvistely, vaan päinvastoin, kerronta on yllättävänkin feminiinistä. Kieli on sen verran runollista, ettei kirjaa voi oikein pitää realistisena. Viljanen hyödyntää runonsäkeitä ja laulunpätkiä ja kirjoittaa ajoittain hyvinkin fantasianomaisesti.
    Viljanen paljastaa yllättyneensä siitä, että esilukijat ovat kuitenkin pitäneet kirjaa pääosin realistisena.
    ”Kirja on hyvin katkelmallinen, siinä on monenlaisia elementtejä. Ryhdyin kirjoittamaan sitä puolivahingossa, kun yksi tekemäni novelli alkoi yhtäkkiä vetää enemmän. Teksti vain paisui ja paisui”, hän muistelee.
    Todennäkyjälle on leimallista myös pitkälle viety vertauskuvallisuus. Kirjassa kerrotaan silmistä ja näkemisestä joka mutkassa: on katsomista, häikäistymistä, sokeutumista, silmäsairautta, jopa silmäklinikka.
    ”Yhtenä kirjan teemana ovat ilman muuta illuusiot, niiden rikkoutuminen”, Viljanen summaa. ”Elämä taas on sarja harhakuvia, jotka hiljalleen hajoavat.”
    Romaanin Mikaelin ensimmäinen harhakuva hajoaa silloin, kun hän pikkupoikana näkee sokeana esiintyvän miehen poimivan maasta lantin.
    Eli kaikki ei olekaan sitä miltä näyttää?
    ”Ei kirjassa ole mitään teesiä. Se kuvaa vain kokemuksia.”

Vaikka Todennäkyjän tarina on Viljasen mukaan täysin fiktiivinen, on hänen ja romaanin Mikaelin olemuksessa jotain määrittelemättömällä tavalla samaa. Molemmat tarkkailevat, ovat sivullisia, jotenkin ääriviivattomia. Ikään kuin elämä ei koskisi heitä.
    Pystytukkainen, sinisilmäinen, hyvin suomalaisen näköinen Viljanen on itse asiassa niin tavallisen oloinen nuori mies, että luulisi, että hän saa tarkkailla ihmisiä aivan rauhassa, missä ikinä liikkuukin.
    ”No jaa. Olen luonteeltani vähän oikukas, eli mielialat vaihtelevat nopeasti kaiken aikaa. Mulle tulee jatkuvasti semmoisia nopeita ärsyyntymisiä, ja toisaalta myös äkillisiä, irrationaalisia ilon tunteita, että haltioidun jostain pikku jutusta.”
    Seuraavaksi Viljanen toivoo haltioituvansa vaikka matkailusta ja kirjoittamisesta. Kirjailijan kalenterissa on tänä keväänä tilaa, sillä hän on juuri jäänyt puolen vuoden virkavapaalle WSOY: ltä.
    ”Kirjoitan 3-4 tunnin sykleissä yleensä iltapäivisin. Enempää kuin kolme tuntia ei oikein tahdo kerralla jaksaa. Ajatusten työstäminenkin on tärkeää. Minulla on sitä varten muita harrastuksia, kuten kävely, yleinen hengailu, avantouinti ja kitaran soittelu. Viime aikoina olen ruvennut haaveilemaan nauhattomasta sähköbassosta.”

Anne Moilanen