13. helmikuuta 2004
Teksti:

Se on hei taas Jeesus! Täytyy tunnustaa: aloin tänään taas ihmetellä, miksi otin sinuun uudestaan yhteyttä. En tiedä, onko mitään järkeä lämmitellä suhdetta, joka tuntuu kuolleelta. Mikä olikaan se kristinuskon ydin, suhteemme perusta?
    Kävin iltamessussa Tuomiokirkossa siinä toivossa, että asiat selkiintyisivät.

Pappi sanoi, että messu on Jumalan kansan juhla. Minun juhlavireeni oli kadonnut aamuyöllä kävellessäni pakkasessa kotiin Lostarista ilman seuraa. ”Omasta syystäni, omasta syystäni, omasta suuresta syystäni”, tunnustin muun seurakunnan mukana.
    Toki, omaa syytä se oli. Minulta puuttuu seuran hankintaan vaadittava määrätietoisuus, puhumattakaan fiksuista alkurepliikeistä.
    Kun tulin tupakalta, pappi puhui armosta. Oliko siinä ripaus samaa, kun yksin nukutun yön jälkeen armahdin itseäni omalla kädellä? Näitä miettiessäni tunsin outoa lämpöä sisälläni. Ikään kuin orgasmi, mutta syvällä mahassa. Kohosin penkiltä ilmaan ja leijailin muutaman metrin korkeudessa kohti alttaria.
    Näky sai jotkut seurakuntalaiset suuntaamaan kohti ulko-ovia, toiset kohottivat käsiään ja huusivat hoosiannaa. Eräät kaatuivat lattialle, tärisivät ja nauroivat. Pastori polvistui ja teki ristinmerkin, kuoron johtaja kurottautui kohti ehtoollismaljaa.
    ”Älkää peljätkö”, sanoin kuuluvalla äänellä. ”Ihmeellinen on Herramme, joka tahtoo kohdata meidät tänään aivan erityisellä tavalla!”

Havahduin tokkurasta, kun nousimme kuulemaan päivän evankeliumia. Edessäni istuvan naisen lantio kohosi lähemmäksi taivasta. Kuvittelin hänet vaimokseni.
    Kotiin päästyämme murtaisimme seksuaalisia tabuja, puhuisimme peloista ja toiveista. Tekisimme harjoituksia, joiden tarkoitus olisi parantaa kestävyyttäni. Nauraisimme ja hassuttelisimme niin kuin lapsuuskesinä; kun juoksimme ympäri taloa rankkasateessa, pippelit ja pimpit paljaana.
    Ja kesken leikin piti lähteä syömään. Nautittuani ruumiisi ja veresi livahdin ovesta ulos. Pyrytti. Piilouduin hupun alle ja kiiruhdin kohti Uudenmaankatua.

Ysibaarissa tasoittelin oloani oluella. Puhaltelin savurenkaita kynttilän liekkiin. Kristinuskon ydin lepatti hämärässä. Muistelin aikaa juuri ennen ensimmäistä kirjettäni ja kyselin itseltäni kysymyksiä: Ajattelinko, että uskosta voisi tulla elämää kantava voima? Toivoinko kenties, että armo voisi eheyttää?
    Kynttilä veteli viimeisiään, sydän narisi ja savusi. Puhalsin liekin sammuksiin ja hain toisen kaljan. Nurkkapöytään ilmestyi se isotissinen, jolle yritin Lostarissa sössöttää, että olen erityislaatuinen, mukava mies ja että tekisin hänet onnelliseksi.
    Sillä oli joku mallipoika mukana. Olin kuin minua ei olisi.

Lauri Paavola
lauri.paavola@helsinki.fi