27. helmikuuta 2004
Teksti:

Tosiasia numero yksi: Kokoomus on pelastanut hyvinvointivaltion. Iiron ja Saulin kerberosmaisen kirstunvartijapolitiikan ansiosta nykyisellä hallituksella on varaa tuhlailla fyffeä ja energiaa hassuihin hajasijoitushankkeisiin ja muuhun tilpehööriin.
    Siis sen sijaan, että se käyttäisi Saulin taiten venyttämää euroa opiskelijoiden ja lapsiperheiden, pienituloisten, keskituloisten ja suurituloisten, kaupunkilaisten ja maalaisten sekä terveiden ja sairaiden etujen ajamiseen. Siis niihin asioihin, jotka ovat oikeasti kokoomuksen sydäntä lähellä.
    Sitten tosiasia numero kaksi: Kokoomuksella menee päin helvettiä. Maalisvaaleissa kalahti kunnolla kaaliin ja puolueen ensimmäinen vuosi oppositiossa huipentui Ville Itälän, Ben Zyskowiczin ja Jari Koskisen kimuranttiin kolmiodraamaan, jonka seurauksena kokoomuksella menee vieläkin enemmän päin helvettiä.

Eikö tosiasia numero kaksi vaikutakin kohtuuttomalta, ellei peräti epäreilulta, tosiasian numeron yksi valossa? Kuinka Suomen kansa on saattanut palkita pelastajansa kiittämättömyyden katkeralla kalkilla?
    Siksi, että Suomen kansa, vaikka viisas onkin, ei ole täysin sisäistänyt tosiasiaa numero yksi eli kokoomuksen syvintä olemusta. Tämän väärinkäsityksen toisen kauden kansanedustaja ja kokoomuksen varapuheenjohtaja Sari Sarkomaa, 38, on päättänyt korjata. Voisi peräti sanoa, että se on hänen lähetystehtävänsä.
    ”Meidän julkisuuskuvaamme leimaa edelleen talouspolitiikka. Me olimme pahimpaan lama-aikaan valtiovarainministeripuolue ja jouduimme kantamaan taloudellisen vastuun maan asioista. Mutta emme me tehneet sitä siksi, että me halusimme huolehtia taloudesta an sich, vaan siksi, että me halusimme suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan säilyvän. Ehkä Saulin olisi pitänyt sanoa se vähän useammin. Mutta se ei ollut Saulin linja. Tässä ja nyt meidän keskeinen haasteemme onkin kokoomuskuvan kirkastaminen, sen kertominen, mitkä asiat ovat meidän mielestämme oikeasti tärkeitä”, Sarkomaa aloittaa.
    Siinä missä Ville Itälä on epäonnistunut, Sarkomaa voisi onnistuakin. Jos Itälä on päältä pehmeä ja sisältä pehmeä, Sarkomaa on päältä pehmeänkova ja sisältä kovanpehmeä. Paksunahkainen, kunnianhimoinen ja ammattitaitoinen poliitikko, kuten kollegat yli puoluerajojen Sarkomaata luonnehtivat.
    Terävät kyynärpäänsä ja kannuksensa terveydenhuollon maisteri Sarkomaa on hankkinut opiskelijapolitiikasta: hän on ollut HYY:n varapuheenjohtaja, SYL: n hallituksen jäsen sekä kokoomuksen opiskelijaliiton Tuhatkunnan puheenjohtaja. Broileripiireistä Sarkomaa blokattiin vuonna 1997 Helsingin kaupunginvaltuustoon ja vuonna 1999 eduskuntaan, jossa hän on erityisen tarmokkaasti ajanut lapsiperheiden ja lasten asiaa.
    Sarkomaa esitti kirjallisen kysymyksen lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten vanhenemisesta jo vuonna 2001 ja ryhtyi viime vuonna puuhaamaan lakialoitetta lapsilisien nostamisesta.
    Ja nyt kauniskasvoinen Sarkomaa on kenties vieläkin suuremman haasteen, kokoomuksen kasvojenkohotuksen, edessä.

Mutta mitkäs ne kokoomukselle oikeasti tärkeät asiat taas olivatkaan?
    ”Tärkeintä on ihminen. Tärkeintä on yksilö”, Sarkomaa kiteyttää.
    ”Tärkeää on yhteiskunta, jossa työntekoa ja koulutusta arvostetaan ja jossa se kannattaa. Yhteiskunta, jossa avun tarpeessa olevia ihmisiä autetaan. Sellainen hyvinvointiyhteiskunta, jossa on hyvät palvelut.”
    Ihminen. Koulutus. Työ. Hyvinvointi. Palvelut. Tällaisillako iskulauseilla kokoomus kuvittelee erottuvansa demarikeskustamössöstä?
    ”Niin. Suomihan on porvarillistunut. Ihmisen ja luonnon ehdoilla toimiva markkinatalous, jota me olemme ajaneet aikojen alusta, on jo Vasemmistoliitonkin ideologiaa. Nyt kun kaikki muut ovat tulleet meidän syliimme, joudumme miettimään, miten me erottautuisimme vahvasti muista puolueista”, Sarkomaa myöntää.
    Nyt kun ne muut puolueet ovat kähveltäneet kokoomuksen markkinavetoisen sosiaalivaltioreseptin, eikö luonteva veto olisi kurvata reilusti vasemmalta ohi, vihreää valoa päin? Lisää rahaa lapsiperheille! Lisää tasa-arvoa! Ympäristön pilaaminen seis!
    Kyllä vain.
    ”Kokoomushan on perinteisesti ollut kaupunkipuolue. Viheralueita ja puistoja ei saa nakertaa pois, jokaisella kaupunkilaisella on oikeus vihreyteen ja vehreyteen! Ympäristöasiat ovat yleensäkin kokoomuksessa keskeisellä sijalla”, Sarkomaa, Helsingin kaupunginvaltuuston ympäristölautakunnan pitkäaikainen puheenjohtaja, sanoo.
    Myös kaupunkilaisuus on Sarkomaan mukaan jokaisen oikeus. Pienituloisille lapsiperheille ja opiskelijoille on taattava asuntoja Helsingistä kohtuuhintaan. Viheralueita nakertamatta, tietenkin.
    ”Matti Vanhanen sanoo, että Helsinki on lapsiperheille paha paikka asua. Minä haluan, että tämä on hyvä paikka asua kaikille. Mutta eihän täällä enää kohta asu kuin kansanedustajat ja ylemmät virkamiehet. Tosin sekin on tullut mieleen, että kun jonain päivä tulen töihin Arkadianmäelle, niin tässä ei olekaan enää mitään, koska Pekkarinen on siirtänyt koko eduskunnan jonnekin Jyväskylään”, Sarkomaa hihkaisee.
    Olisi kuitenkin harhaluulo kuvitella, että kokoomus on pelkästään kaupunkilaisten äänitorvi.
    ”Ihmisillä pitää olla oikeus elää ja tehdä töitä siellä, missä he haluavat. Helsingin vastapainoksi onkin syntynyt Oulun kaltaisia kasvukeskuksia. Emme me kaikkia tänne halua. Mutta jos Helsinkiä kuristetaan taloudellisesti, jotta ihmiset pysyisivät muualla, niin se vaikuttaa negatiivisesti koko maan talouteen.”
    Niin, ja sitten on tietysti se tasa-arvo.
    ”Kokoomus kannattaa tietysti sosiaalista tasa-arvoa, mutta erityisesti haluaisin puolueen nostavan esille sukupuolten välistä tasa-arvoa. Me olemme puhuneet sata vuotta palkkatasa-arvosta, mutta silti akateemisesti koulutettu nainen saa 70 prosenttia akateemisen miehen palkasta. Ammattiyhdistysliike on epäonnistunut tasa-arvopolitiikassaan, ja sitä on syytäkin kritisoida.”
    Sarkomaan visiossa särmää uudelle joulupukkikokoomukselle antaa yksilön vastuun korostaminen. Ihmisten valinnoista ei päätetä Arkadianmäellä, vaan valinnat tehdään perheissä ja yhteisöissä.
    ”Kun esimerkiksi puhutaan lasten ja perheiden pahoinvoinnista, niin ei siihen ole muuta ratkaisua kuin se, että vanhemmilla on aikaa lapsille. Kun lasten pahoinvoinnista ruvettiin keskustelemaan ensimmäisen kerran, muistan kuinka silloinen vasemmistolainen sosiaali- ja terveysministeri Terttu Huttu-Juntunen sanoi, että ei hätää, kyllä yhteiskunta hoitaa. Siinä kyllä tukka nousi pystyyn! Ei viranomainen voi koskaan olla se lähiomainen. Tässä on se iso ideologinen ero. Me annamme vaihtoehtoja: jotkut haluavat hoitaa lapsensa kotona, toisille päiväkoti on sopiva ratkaisu. Ei pidä rakentaa yhden palvelun malleja”, Sarkomaa, kahden alle kouluikäisen lapsen äiti, paljastaa.

Sarkomaa on selvästikin tutkiskellut kokoomuksen olemusta sydämessään pitkään ja hartaasti. Vaan lienevätkö kaikkien puoluetovereiden sydämet sepposen selällään uudelle kokoomukselle, joka saa Ville Itälänkin vaikuttamaan kovemman kaliiberin lahtarilta?
    Onko kokoomuksen puheenjohtajakisaan ilmoittautunut vuorineuvos Martin Saarikangas kiinnostunut Sarkomaan ajamasta päivähoidon turvallisuusohjeiden uudistamisesta? Entä näkeekö Kimmo Sasi painajaisia adoptioperheiden puutteellisista perhe-etuuksista?
    ”Niin. Kyllä meidän puolue on täysin näiden arvojen takana. Kyllähän puolueessa on yksilöitä, jotka omaavat vähän erilaisia painotuksia, kuten nyt tämä Nyt-liitteen suuri rakastaja herra Sasi, joka on vähän markkinaliberaalimpi”, Sarkomaa hymähtää.
    ”Mutta kyllä Kimmo Sasi on vahvasti hyvinvointiyhteiskuntapalveluiden puolesta.”
    Taitava politiikan puhuja, tämä Sarkomaa. Niin taitava, että häntä on kosiskeltu pitkin vuotta mukaan puheenjohtajakisaan. Siis paljon ennen Koskis-Zyskowicz-sekoilua. Sarkomaan vastaus on ollut, että ei.
    Miksi ihmeessä? Mitä kokenut ja lahjakas, muttei ikäloppu Sarkomaa oikein nynnyilee? Eikö nyt olisi aika naisjohtajalle, ja eikö puheenjohtajan palli olisi nimenomaan se paikka, josta Sarkomaa voisi uutta kokoomusta käydä muotoilemaan?
    Ehkä Sarkomaa sittenkin uskoo sydämessään, että kokoomuskansa ei ole vieläkään valmis naisjohtajuuteen, vaan haluaa luotsikseen Sauli Niinistön kaltaisen autoritaarisen isähahmon? Puolueestahan on viime aikoina luikkinut käpälämäkeen iso liuta Sarkomaan peräänkuuluttamia päteviä naisia kuten Kirsi Piha, Anneli Taina ja Tuula Linnainmaa. Jospa he yksinkertaisesti kyllästyivät puolueen äijäilylinjaan?
    ”Olen minä sitä välillä miettinyt, mutta olen jotenkin ajatellut, että mennyt on mennyttä. Nyt teen työtä tässä ja nyt, jotta naisissa piilevä potentiaali otetaan käyttöön. Olen ajatellut, että en lähde tälle kierrokselle mukaan tässä ja nyt. Lopulliset valinnat tietysti katsotaan sitten kesään mennessä. Se mihin keskityn, on se, että meillä on hyviä naisehdokkaita. Puolueen puheenjohtajistossa on tällä hetkellä vain yksi nainen, eli minä, ja puoluehallituskin on miesvaltainen”, Sarkomaa muotoilee.

Naisehdokkaaksi on toistaiseksi ilmoittautunut ensimmäisen kauden kansanedustaja Paula Risikko Vaasan vaalipiiristä, ja Sarkomaa aikoo pitää huolen siitä, että kevään mittaan parrasvaloihin nousee lisää naisvoimaa. Paitsi puheenjohtajakisaan, myös Helsingin kunnallisvaaliehdokkaiksi.
    ”Luulen, että miesvallan aika kokoomuksessa alkaa tässä ja nyt olla yksinkertaisesti ohi. Naisia ei ole enää varaa sivuuttaa. Kunnallisvaaleissa meillä on jo loistavia ehdokkaita, kuten HYY:ssä pitkään vaikuttanut Laura Rissanen”, Sarkomaa hehkuttaa.
    Vainoharhainen politiikan toimittaja saattaisi päätellä Sarkomaan ympäripyöreästä ”ei tässä ja nyt” -vastauksesta, että puheenjohtajuus väijyy sittenkin poliittisen pelin taitavan naisen mielessä.
    Vai olisiko meidän syytä uskoa Sarkomaata, kun hän toteaa viihtyvänsä paremmin valiokunnissa kuin julkisuuden parrasvaloissa? Ei toki rivikansanedustajana, vaan harmaana eminenssinä, jakkupukuvallankumouksellisena, joka vaivihkaa pehmittää puoluesisariaan ja -veljiään uuden, järkevän mutta tunteikkaan kokoomuksen ydinjoukoksi?
    Tässä ja nyt.

Henrikki Timgren
Kuva Perttu Saksa