27. helmikuuta 2004
Teksti:

Takomolaisia

Helsinkiläisessä Teatteri Takomossa Fredrikintorilla alkoi helmikuun lopulla iloinen hyörinä. Kevätkauden ensimmäinen ensi-ilta, ranskalaisen Victor Haïmin kirjoittama komedia Kohtauksen partaalla onnistui yli odotusten: tekijät näyttivät ihanan julkeasti parastaan, ensi-iltayleisö oli haltioissaan ja kritiikit sen mukaiset.
    Kun meneillään on toinen esitysviikko, Takomon puhelin pirisee vähän väliä. Teatterin ainoa vakinainen työntekijä, tuottaja Lenita Tynkkynen nostaa luuria ahkeraan ja kirjaa lippuvarauksia. Kiinnostusta on. Takomon 116-paikkainen, asiaankuuluvasti punaisella plyysillä verhoiltu katsomo täyttyy lupaavasti ilta illan jälkeen.
    ”Pari viime vuotta ovat olleet Takomolle siinä mielessä vaikeita, että katsojia ei ole ollut toivotulla tavalla. Taiteellisesta tasosta emme ole kuitenkaan halunneet tinkiä. Pyrimme tekemään esityksiä, jotka osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun teatterin keinoilla ja syventävät käsitystä nykyajasta”, sanoo ohjaaja Miko Jaakkola, Takomon uusi taiteellinen johtaja.
    34-vuotias Jaakkola aloitti Takomon johdossa tämän vuoden alussa. Vuonna 1996 perustetun teatterin alkuaikoina toiminta henkilöityi vahvasti ryhmän perustajaan, kirjailija-ohjaaja Kristian Smedsiin, jonka siirryttyä Kajaanin kaupunginteatterin johtajaksi vuonna 2001 Takomoon jäi karismaattisen johtajan kokoinen aukko.
    Ainakin ulospäin Takomon tilanne on sen jälkeen näyttänyt melko sekavalta.
    Uuden johtajan on ilmeisesti tarkoitus saada ohjelmistosuunnitteluun jotain rotia?
    ”No jaa. En ole missään vaiheessa ollut sitä mieltä, että Takomon suunta olisi hukassa. Tämä on aina ollut vahva ensemble-teatteri, jossa on monia voimakkaita persoonia. Kyllä täällä on koko ajan tiedetty, millaista teatteria halutaan tehdä”, Jaakkola pohtii.

Takomon haluama teatteri on Jaakkolan mukaan ihmisläheistä ja ihmislähtöistä. Siis vaikka sellaista, kuin uutuusnäytelmä Kohtauksen partaalla, joka on tarina teatterin tekemisen ihanuudesta ja kamaluudesta.
    Maarit Ruikan ohjaamassa näytelmässä kaksi vanhaa työtoveria, näyttelijä Annette (Tarja Heinula) ja kirjailija-ohjaaja Gertrud (Sari Havas) kohtaavat vuosien tauon jälkeen tehdäkseen yhdessä näytelmän.
    Mutta eihän siitä mitään tule. Homma jumittaa pahasti jo ensi tapaamisella.
    ”Molempia jännittää ihan hirveästi, mikä on tyypillistä ensimmäisessä lukuharjoituksessa. Vaikka minulla on takana viisikymmentä ohjausta, se ensimmäinen harjoitus on aina kaikkein pelottavin. Se on niin kuin hiihtokilpailuissa: ensin pam ja sitten mennään”, Maarit Ruikka vertaa.
    Ruikan, 45, mukaan ensimmäisen kohtaamisen kammottavuus on viety näytelmässä äärimmäisyyteen. Näyttelijä ja ohjaaja eivät pääse koskaan edes aloittamaan varsinaista harjoitusta, kun yhä julmemmaksi käyvä valtapeli saa heidät valtoihinsa.
    Katsomossa voi kokea aitoa sadistista mielihyvää, kun näyttelijä ja ohjaaja käyttävät kaiken kekseliäisyytensä löytääkseen yhä uusia keinoja toisen alistamiseen ja nöyryyttämiseen.

Mutta kaikki on sallittua sodassa ja rakkaudessa – ja Takomon lavalla kysymys on molemmista. Muita näytelmän teemoja ovat muun muassa narsismi ja siihen liittyvä julkisuuden kaipuu, taiteen tekemisen ja taiteilijana olemisen vaikeus sekä keskinkertaisuuden pelko.
    ”Tunnistan itseni näytelmästä ihan täysin. Teatterin tekeminen on semmoista, että ristiriitoja ei voi välttää. Vaikka tämän näytelmän harjoitusprosessi meni melko kivuttomasti, niin joskus olen harjoituksissa huutanut näyttelijälle, että vittu, ei käy, vaikka sillä ei ole vielä ehtinyt kuin jalka vähän kulissista vilahtaa”, Ruikka myöntää.
    Toinen ohjaajien tyypillinen ominaisuus on sekavien puhuminen, hämäryys, mikä on raivostuttavaa työryhmän muille jäsenille.
    Takomon näytelmässäkin ohjaaja-Gertrud esittää sellaisia toiveita, joissa olisi täsmentämisen varaa. Valomies saa pyynnön: ”Anna mulle kumpujen yö.” Helppoa ei ole näyttelijälläkään, jonka pitäisi ottaa ”siihen tekstiin satelliittivisio”.     Samaan aikaan sekoboltsi ohjaaja on tietysti täysin vakuuttunut omasta neroudestaan.
    Ruikan mielestä näytelmän huumori syntyy pitkälle siitä, että näyttelijän ja ohjaajan välinen valta-asetelma on niin ilmiselvä ja tunnistettava. ”Vaikka näytelmä kuvaa teatterin tekemistä, samanlaista on takuulla muillakin elämänalueilla.”

Jos Kohtauksen partaalla -näytelmä onkin aikamoinen herkkupala, niin mitä Takomossa nähdään jatkossa? Tuleeko Takomosta nyt Miko Jaakkolan teatteri?
    ”Ei”, taiteellinen johtaja vastaa. ”Aion ohjata Takomoon yhden jutun vuodessa. Muutoin vierailevia ohjaajia käytetään samaan tapaan kuin ennenkin. Vaikka minä päätänkin ohjelmistovalinnoista, olen toivonut että niistä käytäisiin kriittistä ja avointa keskustelua.”
    Takomo ei maksa Jaakkolalle palkkaa johtajan työstä. Sen sijaan Valtion näyttämötaidetoimikunta myönsi hänelle juuri kolmevuotisen taiteilija-apurahan.
    Tänä keväänä Takomossa nähdään vielä näyttelijä Janne Kinnusen monologiesitys Sounds of Silence, jonka ohjaa Milko Lehto. Syksyn suuri ensi-ilta on nimeltään Anna v finljandii. Se on Miko Jaakkolan kirjoittama ja ohjaama vapaa tulkinta Tolstoin Anna Kareninasta. Näytelmän päähenkilö on Suomessa asuva venäläinen nainen.

Anne Moilanen
Kuva Milla Vauhkonen