Kirjoitan sinulle nyt ensimmäistä kertaa lähtöni jälkeen. Sori, että häivyin selittämättä.
Milloinkohan ajatus ottaa yhteyttä uudelleen syntyi? Ehkä silloin, kun punatukkainen tyttö tunki Porthanian edessä käteen lappusen ja hymyili niin kuin elävästä uskosta osallisilla on tapana. Kertoi sinun rakastavan minua. Ei, en alkanut rienata, toivotin vain pikaista paranemista.
Oikeastaan uskovaiset eivät enää ahdista, omatkin hurahtamiset tuntuvat jo koomisilta. Jopa epäonnistunut avioliitto on saanut realistiset mittasuhteet. Ei se tainnut loppupeleissä sinunkaan maailmaasi kaataa, vaikka niin luulin.
Vaikkei lähtöni tarkoitus ollut loukata, koen silti olevani selityksen velkaa. Kyseessä oli sisäinen ristiriita, kasvukriisi. En kuullut enää omaa ääntäni, enkä siksi kyennyt tekemään päätöksiä, joita minulta odotettiin. Sellaisessa paineessa läsnäolosi tuntui tukahduttavalta.
En saanut sinulta rauhaa edes pimeässä laaksossa, sielläkin vitsasi ja sauvasi minua lohduttivat. Ilman täydellistä irtaantumista sinusta en olisi koskaan päässyt eteenpäin.
Olen onnistunut tekemään elämästä itseni näköistä seuraamalla sokeasti tunteitani. Nyt tiedän, mitä on itsensä varaukseton hyväksyminen. Olen ottanut sisäisen lapseni syliin, kertonut rakastavani ja vakuuttanut, etten koskaan hylkää.
On selvää, että nopeatempoinen elämysten metsästäminen ja rakkauden etsiminen ovat vaatineet veronsa. Usko pois, oppirahoja on maksettu. Olen virunut viikkoja sängyssä päihteiden ja vapaan seksin runtelemana, olen oksentanut kattilaan. Olen pelännyt yksinäistä iltaa jo aamulla, syönyt Stilnoctia ja odottanut unen kuljettavan minut kotiin. Olen vuokrannut naisten välisestä rakkaudesta kertovia elokuvia, hyväillyt itseäni mummon neulomat villasukat jalassa. Olen seissyt ulkona sateessa.
Vaikka olen ollut halujeni vietävänä, kaipauksen orjuuttama kipujen mies, olen tiennyt, ettet ole ollut kaukana. Olet kai seissyt selkäni takana suu hymyssä, lävistetyt kädet levitettyinä odottamassa, milloin nisunjyvä putoaa maahan ja kuolee. Ja nyt, kun vihdoin kannan hedelmää, olen valmis ystävystymään kanssasi uudelleen.
En oikein tiedä, miten tässä käytännössä tulisi edetä. Ehkä voisin kirjoitella sinulle silloin tällöin? Toivon, että sinäkin keksit raikkaan tavan ilmaista itseäsi.
Sen nämä vuodet ovat opettaneet, että sosiaalisten suhteiden eheytyminen vaatii avoimuutta, rehellisyyttä sekä omien rajojen tuntemista ja kunnioittamista. Kun meitä nyt on tässä kaksi erillistä aikuista, ehkä kykenemme suhteeseen, jossa ihmisen ja Jumalan on molempien hyvä olla.
Lauri Paavola
lauri.paavola@helsinki.fi
