30. tammikuuta 2004
Teksti:

Helmikuisena aamuna Helsingin Sörnäisissä kitisee äkäinen pakkanen, mutta entisen saippuatehtaan, nykyisen Teatterikorkeakoulun, viidennen kerroksen jumppasalissa jytisee.
Tunnelma on oudon juhlallinen, kun parikymmentä tulevaa näyttelijää harjoittelee totisena japanilaista suzuki-metodia.
Toisen vuosikurssin näyttelijäopiskelijoilla on alkamassa kolme viikkoa kestävän intensiivikurssin toinen viikko.
Nuo onnekkaat! Tietäisimme kaikki monta tyyppiä, jotka vaihtaisivat mieluusti paikkaa näidenkin suzuki-kurssilaisten kanssa: näyttelijäntyön linjalle hinkuaa joka kevät tuhat hakijaa. Uusia opiskelijoita valitaan vuosittain 14-18, ja koulun ovet aukeavat keskimäärin kolmannella yrittämällä.

Teatteri on suuri haave ja suuri intohimo, ja näyttelijän ammatti klassinen toiveammatti. Elokuvan ja television aikakaudellakin elävä näyttelijä on yhä vain ihmeellinen, kiihottava. Esiintyminen on ihanan outoa – sehän on sitä, että muut herkeämättä katsovat, tarkkailevat. Ja esiintyjät ne vasta outoja ovatkin.
Arkipuheessa näyttelijän ammattiin liittyy romantiikkaa. He eivät ole niin kuin muut. Tuhansia nuoria yhdistää kollektiivinen haave tähteydestä, mutta tietävätkö he, mistä haaveilevat?
Kulissien takana näyttelijän arki on kovaa työtä, ja mikäli joutuu veivaamaan yhden ja saman näytelmän sivuroolia vuodesta toiseen, voi työ olla yksitoikkoistakin. Suureen menestykseen nousseiden näyttelijöiden – joita on kaikista näyttelijöistä vain pieni osa – työ on puolestaan entistä julkisempaa, sillä näyttelijät joutuvat yhä enemmän mainostamaan töitään myös omalla persoonallaan.
Mutta ehkä sellainen – julkkiksena olo – ei tuntuisikaan Idols-sukupolvesta kovin pahalta?
Oli miten oli, Teatterikorkeakouluun pääsy on merkinnyt suzuki-kurssin nuorille todella paljon – Suomessa se merkitsisi paljon kenelle tahansa alasta haaveilevalle. Kilpailu jatkuu myös kouluun pääsyn jälkeen. Teatteri ei ole demokraattista: edes Teatterikorkeakoulussa kaikki eivät voi saada pääroolia.
Hyvän taiteilijan olisi oltava samaan aikaan kilpailua kestävä ja herkkä; siinäpä näyttelijäopiskelijalle ristiriitaa kerrakseen. Teatterikorkeakoulu palkkasi pari vuotta sitten jopa oman terapeutin hoitamaan niitä, joita kilpailu ahdistaa liikaa.

Hinku näyttelijäksi on pelottavan kova. Pelottavaa on myös se, että nuorten haaveita käytetään hyväksi. Vain harvoista voi tulla näyttelijöitä – ja vain harvoille riittää töitä. Vaikka televisiokanavia on tullut lisää ja kotimaisten elokuvien tuotantokin on elpymässä, näyttelijöitä ei ole toistaiseksi tarvittu Suomessa sen enempää kuin ennenkään. Myös liittoon kuuluvien ammattinäyttelijöiden määrä on pysynyt vuosikaudet melko samana: aktiivisessa työiässä olevia näyttelijöitä on noin 1 100.
Samaan aikaan teatterit kamppailevat ankarasti määrärahoista. Suomessa toimii yli sata ammattiteatteria ja ryhmää, joista jatkuvan valtionosuuslainsäädännön piirissä on vain 56 puhe- ja tanssiteatteria. Loppuja tuetaan harkinnanvaraisilla avustuksilla tai ne joutuvat selviämään kokonaan ilman julkista tukea.
Silti teatterialan koulutusta annetaan nykyisin melkein joka niemessä ja notkelmassa: on teatteri-ilmaisunohjaajalinjaa, esittävän taiteen koulutusohjelmaa, elokuvanäyttelemistä ja musiikkiteatterin opetusta. Teatterista on tullut ammattikorkeakoulujen hitti Helsingissä, Turussa, Keski-Pohjanmaalla ja Vaasassa. Teatterintutkimusta voi opiskella Helsingin ja Tampereen yliopistoissa.
Kaiken kaikkiaan Suomessa oli vuonna 2001 yhteensä 870 teatteri- ja tanssialan opiskelijaa, joiden koulutus tähtää jonkin sortin tutkintoon. Lisäksi tulevat kansanopistot: Suomessa on yli 90 kansanopistoa, joista noin kahdessakymmenessä on jonkinlainen teatteri-ilmaisun linja.
Onkin selvää, että kaikki alan koulutusta hankkineet eivät saa teatterista töitä, eivät varsinkaan näyttelijöinä – ja kuitenkin, siitähän ne useimmat kansanopistojen ilmaisulinjalaisetkin haaveilevat. Raaka totuus on, että työnantajat ovat perinteisesti arvostaneet ainoastaan Teatterikorkeakoulun ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksen Nätyn antamaa näyttelijäkoulutusta. Näitä kahta oppilaitosta arvostetaan Suomessa niin kovasti, että niihin kannattaa hakea kaikista muista kouluista.

Mutta takaisin Valittujen pariin. Näyttelijäopiskelijat ovat suzuki-tunnilla helvetin tosissaan. Ei ole vaikea uskoa, että opetuksesta ei kuulemma olla koskaan vapaaehtoisesti poissa, vaan kouluun tullaan sairaanakin. Nyt ryhmä polkee suurieleisesti jalkaa samassa rytmissä liettualaisen opettajansa Vesta Grabstaiten johdolla.
”Try to make every movement separately”, Grabstaite opastaa muuten yksitavuisten käskyjensä lomasta.
Verkkariasuiset opiskelijat yrittävät tehdä liikkeet yhä paremmin, vaikka hiki valuu ja lihakset tärisevät. Suzuki muistuttaa jonkinlaista äärimmäistä, rytmitettyä, katkonaista kävelyä. Välillä joukko järjestäytyy jonoon muodostaen vakavamielisen kulkueen.
Japanilaiseen no-teatteriin ja kabukiin perustuva suzuki on vain yksi, täkäläisittäin melko eksoottinen tapa lähestyä roolia. Perinteisesti Suomessa on opetettu lähinnä venäläisen Konstantin Stanislavskin (1863-1938) tunnemuistiin perustuvaa näyttelemismenetelmää, jossa harjaannutaan käyttämään omia elämänkokemuksia roolityössä.
Kun Grabstaite käskyjä tehostaakseen alkaa hakata patukalla siniseen voimistelumattoon niin että seinät kajahtelevat, tulee tunne, että tällaista juuri on mielikuvien Teatterikorkeakoulussa: opiskelun arkea värittävät ankarat fyysiset vaatimukset ja kaiken yllä leijuu Jouko Turkan hullusti virnistävä haamu.
Mutta suurmiesten aika on nyt ohi, ja myös turkkalaisuudesta – siis äärimmäisen fyysisestä näyttelemistavasta, jonka tunnusmerkeiksi 1980-luvulla tulivat irvistely, ähkiminen, mölinä ja kuolaaminen – on Teatterikorkeakoulussakin tultu sellaiseen koulutukselliseen ilmapiiriin, jossa kokeillaan monenlaisia tapoja lähestyä roolia.
Näyttelijäksi tuleminen on kokonaisvaltainen, pitkäkestoinen prosessi, jota käynnistellään Teatterikorkeassa opettelemalla esimerkiksi Alexander-tekniikkaa, commedia dell`artea, miekkailua, monologitekniikkaa, budolajeja, joogaa, improvisaatiota, stand upia, kameratyöskentelyä ja naamionäyttelemistä. Joku metodi sopii toiselle paremmin kuin toinen, mutta kaikki ne tähtäävät kuitenkin samaan: näyttelijän ammattitaitoon.
Tärkeä opetusmuoto ovat lisäksi produktiot, joita ohjaavat koulun omat opettajat, opiskelijat sekä ulkopuoliset alan ammattilaiset. Opetusteatterilla on vuodessa noin 50 ensi-iltaa.

Kymmenen viime vuoden aikana – siis Turkan jälkeen – Teatterikorkeakoulun koulutuksen metodit ja imago ovat jatkuvasti pehmentyneet.
”Olen vanha liikunnanvihaaja ja pelkäsin, että koulutus olisi fyysisesti paljon rankempaa. Mutta opettajat olivatkin ihan mukavia – se oli melkein sokki”, sanoo näyttelijäksi toista vuotta opiskeleva Aku Hirviniemi, 20.
Hirviniemi kertoo esimerkin ensimmäisenä opiskelusyksynä juostusta cooperin testistä.
”Jos joku ei jaksanut, niin sille sanottiin vaan, että susta voi silti tulla ihan hyvä näyttelijä, vaikka juoksetkin muita hitaammin. Vaikka sanoi meidän liikunnanopettaja Seppo Kumpulainen niinkin, että ei se haittaa, jos oksentaa. Että se on luonnollinen reaktio.”
Reilut kaksi tuntia kestäneen suzuki-session jälkeen kukaan ei oksenna. Ruokatauon jälkeen opiskelijat jakaantuvat harjoittelemaan näytelmiä pienryhmissä. Kohta Hirviniemen onkin jo aika istua näyttämölle tuotuun kottikärryyn, jossa kököttäen hän näyttelee pääroolia Molièren ja Tsehovin teksteistä kootussa, 1800-luvun lopun Venäjälle sijoittuvassa näytelmässä Sahalinin luulosairas.
Riihimäeltä kotoisin oleva innokas teatterinharrastaja pääsi kouluun suoraan lukiosta.
”Pääsykokeet olivat hirveät. Raati näytti ihan norsun pillulta ja tuntui, että hakijoita nöyryytettiin. Mutta siihen se sitten jäi: valitsijat joutuvat kuitenkin katsomaan tuhat ihmistä läpi”, Hirviniemi kertoo.
Hän ei lähde spekuloimaan sitä, olisiko osallistunut kokeisiin tarvittaessa useamman kerran. Ensimmäisen vaiheen karsinnassa aikaa esitellä taitojaan on vain muutamia minuutteja. Hirviniemi vertaa kokemusta lottoarvontaan.
”Siitä ei kyllä kannata kenenkään ottaa itseensä, jos tipahtaa ensimmäisestä vaiheesta.”
Kun kouluun on sitten päässyt, euforia onnistumisesta voi kadota nopeastikin. Ainakin puheissa. ”Tuli tyhmistynyt olo. Join yhden kaljan ja jatkoin touhuja”, Hirviniemi elvistelee.

Näyttelijän opinnot Teatterikorkeakoulussa ovat perinteisesti kestäneet neljä vuotta. Koulutus pitenee vuodella vuonna 2005, kun oppilaitoksessa siirrytään kaksiportaiseen tutkintorakenteeseen. Tulevaisuudessa suoritetaan ensin kolme vuotta kestävä kandidaatintutkinto ja sitten kaksivuotiset maisteriopinnot.
Koulun Tarmo-ravintolassa kaalikääryleitä ahmiva Samuli Punkka selviää vielä neljällä vuodella, vaikka viihtyisi koulussa kevyesti vuoden pitempäänkin.
Toista vuotta opiskeleva Punkka, 24, on kotoisin Lappeenrannasta ja vuosikurssinsa vanhin opiskelija. Teatterikorkeakouluun ei ole virallista yläikärajaa, mutta käytännössä näyttelijänoppiin valikoituu hyvin harvoin yli 30-vuotiaita.
”Meidän vuosikurssi on poikkeuksellisen nuori, sillä opiskelijoista noin puolet on tullut suoraan lukiosta”, Punkka kertoo.
Punkka päätyi teatterialalle mutkan kautta. Peruskoulun jälkeen hän opiskeli useita vuosia ravintola-alaa, mutta teatteriharrastus vei mukanaan. Ennen Teatterikorkeakoulua – jonne Punkka pääsi kolmannella yrittämällä – hän ehti käydä Lahden kansanopiston teatterilinjan sekä Lahden käsi- ja taideteollisen oppilaitoksen vuoden mittaisen sirkustaiteen linjan.
”Teatterikorkeakoulussa opiskelu on kyllä vastannut odotuksia. Minulla oli ennen opiskelun aloittamista täällä jo niin paljon tuttuja, että tiesin aika pitkälle, mitä odottaa. En ole joutunut turvautumaan urbaanilegendoihin.”
Urbaanilegendoja teatterikorkeakoululaisista ja koulun opetuksesta todella liikkuukin: pääsykokeissa naispuolista hakijaa on pyydetty ottamaan paita pois, jotakin toista on nimitelty räystäsperseeksi, Teatterikorkeakoulun opiskelijakorttia (ns. pillukorttia) vilauttamalla miespuoliset opiskelijat löytävät baarista helposti yöseuraa. Ja niin edelleen.
Punkan kommentti kertoo myös siitä, millaiset teatteripiirit Suomessa ovat: pienet.

Ruokalassa

Raskas, melodinen rock täyttää luokkahuoneen kokoisen harjoitustilan, kun Jeesukselta näyttävä kiharatukkainen ohjaajaopiskelija Ossi Koskelainen, 23, luukuttaa mankalla Smashing Pumpkinsia. Koskelainen hakee fiilistä Sahalinin luulosairaan harjoituksiin.
Epookkia löyhästi noudatteleviin pukuihin sonnustautuneet näyttelijäopiskelijat lämmittelevät hyppimällä harjoitussalin lattialle voimistelumatoista kyhätyllä näyttämöllä.
Näytelmän harjoitteleminen on sellaista kuin se on – aika hauskaa. Tekstiä on paljon. Epäonnista kosijaa esittävän Antti Mankosen repliikki alkaa:
”Hyvä neiti, aivan samoin kuin Memnonin patsas auringon säteitten siihen sattuessa alkoi värähdellä sointuvin sävelin, aivan samoin minuakin värisyttää suloinen hurmio ja ihastus teidän ihanuutenne auringon minulle ilmestyessä…”
Mankosen pokka ei meinaa millään pitää, ja kohta joudutaan toistamaan monta kertaa. Koska meneillään on vasta harjoitusten toinen viikko, tekstissäkin on vielä opettelemista. Mankonen on merkinnyt repliikkinsä käsikirjoitukseen huolellisesti punaisella alleviivauskynällä.
Kaksi tuntia vierähtää nopeasti. Ohjaaja Koskelainen vaikuttaa tyytyväiseltä, mutta pyytää vielä muutamia näyttelijöitä jäämään ylimääräisiin lauluharjoituksiin. Muut suuntaavat näyttelijäntyön laitoksen laitoskokoukseen, johon kaikkien opiskelijoiden toivotaan osallistuvan.
Joka toinen viikko järjestettävään laitoskokoukseen on ulkopuolisilta pääsy ehdottomasti kielletty: siellä käsitellään koulun sisäisiä, vaikeitakin asioita. Nämä vaikeat asiat voivat olla hyvinkin yksityisiä – vai mitä pitäisi ajatella siitä, että laitoskokouksessa käsiteltiin takavuosina esimerkiksi näyttelijäopiskelija Pirkko Saision homoseksuaalisuutta, kuten hän kertoo uudessa romaanissaan Punainen erokirja?
No, ainakaan tänään kukaan ei tule kokouksesta itkien.

Teatterikorkeakoululla on oma kuntosali ja sauna, jonka kautta opiskelijoita alkaa valua iltakaljalle koulua vastapäätä sijaitsevaan kapakkaan.
Oluthuone Milenkassa näyttelijäopiskelijat erottaa heti muista. Teatterikorkeakoululaisen epäviralliseen uniformuun kuuluvat verkkarit, hupullinen college ja villapaita. Jos sää sallisi, tyylin täydentäisi nahkatakki – ja pojilla aurinkolasit. Muovikassi koululaukkuna on viime vuosina sentään tehnyt kotrot: hohto on mennyt.
”Jos en olisi päässyt Teatterikorkeaan tai Nätylle, en olisi varmaan jäänyt alalle. En olisi ikuisuuksiin viitsinyt vain harrastaa näyttelemistä, vaan haluan tehdä tätä työksi”, juttelee Tuomas Kiiliäinen, 23, tuoppinsa ääreltä.
Kiiliäinen aloitti teatteriharrastuksen 14-vuotiaana Kuopion ylioppilasteatterista, minkä lisäksi hän avusti Kuopion kaupunginteatterin näytelmissä pikkurooleissa. Lukio vierähti tietenkin ilmaisutaidon linjalla, minkä jälkeen Kiiliäinen opiskeli vuoden Tampereella Teatterikorkeakoulun valo- ja äänisuunnittelun laitoksella.
Mutta näytteleminen kiinnosti sittenkin enemmän, ja romanttisesta haaveesta tuli melkein pakkomielle. Kiiliäinen kertoo tunteneensa näyttelijän ammattiin voimakasta kutsumusta. Hän pyrki Teatterikorkeakouluun kolmesti ja Nätylle kerran. Välillä iski epäusko.
”Pääsykokeet ovat helvetin rankkoja, koska siellä arvioidaan koko persoonaa, sitä, millainen ihminen olen. Johonkin lääkiksen pääsykokeisiin pitää lukea kirjat, ja kokeissa tietysti tehdään tehtävät niin hyvin kuin osataan, mutta hakijat eivät joudu kuulemaan kommentteja henkilökohtaisista ominaisuuksistaan.”
Näyttelijän ammatti on siitä outo, että siinä on oltava narsisti – ei lavalle muuten voi mennä – mutta samalla täytyy myös olla kiinnostunut vastanäyttelijöistä ja yleisöstä. ”Eli toisaalta täytyy olla hyvä itsetunto, mutta toisaalta kaipaa koko ajan sen itsetunnon pönkittämistä”, Kiiliäinen sanoo.
”Näytteleminen on hauska harrastus, mutta sairas ammatti”, Aku Hirviniemi komppaa. ”Niin sanoi aikoinaan Betty Honkanen, yksi näyttelijä Riihimäeltä, nykyään jo vainaa.”
Niinpä niin – kun olutta on juotu muutama tuoppi, pöydässä alkaa kuulostaa tutulta. Työhön liittyviin urbaanilegendoihin ei tarvitse turvautua, vaan niitä keksitään ja viljellään kilvan ihan itse.
Päivän urbaanilegenda: koululla on kerrottu, että suzukikurssin aikana jollakin on alkanut tulla verta pissan mukana. Tärinä on niin kova, että munuaiset saattavat alkaa oireilla!

Teatterikorkeakoulu voi siis olla myös verta, hikeä ja kyyneleitä. Mutta sitä urbaanilegendaa opiskelijat eivät myönnä todeksi, että teatterikorkeakoululaisilla olisi muita nuoria enemmän psyykkisiä ongelmia. Ja silti oppilaitos tarvitsee oman terapeutin!
”Ei pidä paikkaansa, että näyttelijät olisivat sekopäitä. Ei teatteri saa olla terapiaa tekijöilleen. Äiti-trauman runkkaaminen ei tee kenestäkään hyvää näyttelijää”, Tuomas Kiiliäinen yrittää vakuuttaa.
”Niin, mutta toisaalta olen kauhean onnellinen siitä, että tavallaan saan terapoida itseäni, ja että sen voi pitää tietyissä rajoissa”, sanoo kurssikaveri Marja Salo, 23, joka tunnetaan myös Siesta-bändin laulajana.
Helsinkiläinen, musiikkiteatteria pitkään harrastanut Salo kertoo näyttelijäopintojen jotenkin herkistäneen häntä myös vapaa-ajalla. Nykyään jokin aivan vähäpätöiseltä tuntuva asia – kuten se, että joku jättää oven auki tai lintu kakkaa kadulle – saattaa riittää liikuttamaan Salon kyyneliin.
Jostain koulun oma terapeutti tietenkin kertoo: kilpailun tuomista paineista, intensiivisestä opiskelusta ja siitä, että haave ei aina vastaa todellisuutta.
Ammatissakin tulee olemaan kovaa. Näyttelijöiden työtilanne on kymmenen viime vuoden aikana jatkuvasti huonontunut. Tällä hetkellä useampi kuin joka viides näyttelijä on ainakin osittain ilman työtä.
Alan vakituiset työpaikat ovat vähentyneet teattereiden taloudellisen ahdingon vuoksi, eikä teattereihin enää oteta niin paljon näyttelijöitä kunnon työsuhteeseen eli kiinnitykselle. Suomen Näyttelijäliiton jäsenistä jo yli puolet on freelancereita.
Etenkin Helsinkiin ja Tampereelle freeksi jäävät näyttelijät joutuvat tosissaan kilpailemaan töistä. Televisio- ja elokuvatuotantoon päästäkseen on useimmiten käytävä koekuvauksissa, joissa saattaa hyvin olla vaikka 600 ihmistä – ja kaikki samalla viivalla, oli koulutusta tai ei.
”Koekuvaukset ovat ihan hirveitä tilaisuuksia: koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu ja kenen kanssa joutuu näyttelemään. Siellä sitä sitten yrittää paniikissa räiviä jotain! Niihin ei varmaan totu ikinä”, Tuomas Kiiliäinen huokaa.

Näyttelijäksi nämä nuoret kuitenkin haluavat. Useimpien suomalaisten näyttelijöiden enemmän tai vähemmän ääneen lausuttu unelma olisi esiintyä elokuvissa – niitä kun tehdään Suomessa niin vähän – sekä näytellä monipuolisia rooleja jossain taiteellisesti korkeatasoisena pidetyssä pikkuteatterissa, kuten Ryhmäteatterissa, Q-teatterissa tai Takomossa.
Kun on ensin taistellut tiensä Teatterikorkeaan, kuinka saavuttaa vielä sen jälkeen työelämän unelmat? Varsinkin, kun näyttelijät ovat vain näyttelijöitä. Rooleja heille tarjoavat ohjaajat, tuottajat ja casting-henkilöt.
Onko näyttelijän pakko nöyristellä?
”Ei. En ole ikinä lähtenyt esimerkiksi ryyppäämään sen takia, että voisin tehdä vaikutuksen ohjaajaan”, Tuomas Kiiliäinen kuittaa, juo loppuun viimeisen tuoppinsa ja lähtee harppomaan takaisin koululle.
Edessä on vielä yhdet harjoitukset – ja vielä muutama karsinta.
Näyttelijän ammatissa varmaa on vain epävarma.

Anne Moilanen
Kuvat Pasi Autio