12. joulukuuta 2003
Teksti:

Suomessa asuu yli 300 000 55-64-vuotiasta miestä, ja sen huomaa. He ovat Lipposia, Saarikankaita, Kääriäisiä. Olliloita, Taveloita, Kummoloita. Laitisia, Paasilinnoja, Viinasia. Leskisiä, Vennamoita, Koromia. He kokoontuvat kaikkialla, missä on valtaa.
    He murahtelevat eduskunnassa, kunnanvaltuustoissa, yritysjohdoissa. He komentavat hallitusneuvostoissa, ministeriöissä, säätiöissä. He naureskelevat, ryyppäävät, metsästävät ja saunovat – miesten kesken, tietysti.
    He ovat äijiä.
    Nuorempi osa heistä kuuluu suuriin ikäluokkiin, 1945-1950 syntyneisiin. Vanhempi osa on syntynyt sotien aikaan, iäkkäimmät talvisodan alla.
    He ovat sukupolvea, joka sai kotoaan kovan miehen mallin, mutta joka muutti maalta kaupunkiin ja heräsi kuuluisalla 60-luvulla protestoimaan isiensä perintöä vastaan.
    He kävelivät vapaasti sisään laajentuviin yliopistoihin, valtasivat Vanhan, leikkivät Kekkosen lastenkutsuilla, pääsivät eduskuntaan parikymppisinä eivätkä ole sieltä sen jälkeen lähteneet.
    Heidän opinto- ja asuntolainansa katosivat inflaatioon, heidän vaimonsa hoitivat heidän lapsensa ja he itse asettuivat mukavasti maamme ja sen yritysten johtoon.
    He suomettuivat mutta selvisivät siitä ja elelivät leveästi vahvan markan 80-luvulla. He ajoivat maamme katastrofiin kasinotaloudella ja yrittivät selvittää sotkua 90-luvulla. Nyt he huolehtivat eläkkeistään ja varmistavat, että tämän päivän nuoret maksavat elämänsä – ja kuusikymppisten elämän – itse.
    Nuoremmilleen he näyttäytyvät outoina. Miksi ne aina kiukuttelevat? Miksi ne luulevat olevansa oikeassa? Ja ennen kaikkea: miksi ne eivät ymmärrä jo lähteä?
    On aika yrittää ymmärtää äijiä.

Sukupolvien välisestä kuilusta käy hyvin esimerkiksi johtaja Seppo Riskin, 60, alkusyksystä aloittama keskustelu.
    Teollisuuden ja työnantajain keskusliittoa edustava Riski ehdotti, että nuorille voisi ensimmäisissä työpaikoissa maksaa pienemmän palkan kuin mitä työehtosopimus määrää. Samalla Riski totesi, että uudet työntekijät voisivat tehdä pidempää työpäivää kuin vanhat. Lopuksi hän toivoi työmarkkinoille lisää määräaikaisia ja etenkin osa-aikaisia työsuhteita.
    Tässä vaiheessa pari-kolmekymppiset menivät sanattomiksi, kunnes keräsivät voimansa. Missä maailmassa Riski oikein elää?
    Herra johtajan ikäpolvihan on astellut suoraan koulusta vakituisiin työpaikkoihin, neuvotellut itse työehtosopimukset juuri sellaisiksi kuin ne ovat ja keskittynyt viime vuosina lähinnä jakamaan toisilleen optioita.
    Ja entäs sitten opiskelijat?
    Äijien mielestä opiskelijoiden on otettava markkinakorkoista lainaa, unohdettava sivuaineet ja valmistuttava viidessä vuodessa. Kuitenkin äijät itse ovat opiskelleet vapaasti mitä ovat halunneet ja kuinka kauan ovat lystänneet.
    Puhumattakaan poliittisesta aktivismista. Kun nuoriso vapauttaa turkiseläimiä, äijä kauhistuu: Omaisuuden suojaa ei kunnioiteta! Terrorismia! Mutta kun hyvä veli vapauttaa sisäpiirikaupoilla piensijoittajien rahat omiin taskuihinsa tai koplaa yhteiskunnan asioita yhteen oman etunsa mukaisesti, kyse on vain normaaleista käytännöistä.
    Hämmentyneet nuoret kyselevät toisiltaan: miksi äijät haluavat viedä meiltä kaiken, vaikka ovat itse nuorina saaneet kaiken?
    Nuorten ei pitäisi kuitenkaan tuomita äijiä liian ankarasti. Äijien puolelta kyse on vilpittömästä väärinymmärryksestä.
    ”Suuret ikäluokat ymmärtävät itsensä uhreiksi”, psykohistoroitsija Jukka Relander Helsingin yliopistosta selittää. ”Se oli heidän suuri oivalluksensa 60-luvulla: vanhanaikainen sotakuri ja kotikasvatus ovat sortaneet heitä.”
    Kiukkuisen nykynuorison on myös hyvä muistaa, että vaikka suuret ikäluokat nyt vaikuttavat jyräävän massallaan, massasta on myös ollut niille haittaa.
    ”Joskus ajatellaan, että suuret ikäluokat ovat joutuneet kärsimään suuruudestaan”, Antti Karisto, Helsingin yliopiston sosiaaligerontologian professori, muistuttaa. ”Aina kun samaan aikaan on paljon samanikäisiä jossakin, syntyy niukkuutta naisista, koulutuspaikoista ja työpaikoista, kaikesta taistellaan.”
    Äijät ovat oikeassa siinä, että moni suurista ikäluokista on tehnyt tämän maan eteen enemmän kuin on siltä saanut. Mutta äijät ovat väärässä siinä, että moni tarkoittaisi heitä.

Jos kunkin ikäluokan elämänsä aikana saamat etuudet ja maksamat verot ynnätään, voidaan tehdä sukupolvitilinpito: katsotaan, kuka maksaa eniten. Tilinpitoa on vaikea tehdä taaksepäin, mutta silti kehityspäällikkö Reijo Vanne Työeläkevakuuttajista uskaltaa arvioida suurten ikäluokkien taseen.
    Etenkin koulutetut suurten ikäluokkien edustajat tulevat elämänsä aikana saamaan muilta ikäluokilta enemmän kuin he niille maksavat.
    ”60- ja 70-luvun alkupuolella yhteiskunta ei tarjonnut paljon etuuksia, mutta verotus oli alhainen. Inflaatio söi suurten ikäluokkien pankkilainat – ja samalla heidän vanhempiensa säästöt”, Vanne selittää.
    Suuret ikäluokat ovat maksaneet korkeita veroja vasta 90-luvun alusta, nuoremmat tulevat maksamaan niitä koko ikänsä.
    Vanhemmat ikäluokat maksoivat suurten ikäluokkien nuoruuden, nuoremmat maksavat niiden vanhuuden.

Faktojen perusteella
äijän pitäisikin olla elämäänsä tyytyväinen. Silti satunnainen oireilu on ymmärrettävää: ei ole helppoa olla äijä. Ryhmän paine on valtava, ja joukosta poikkeava suljetaan pois porukasta. Vaatii vahvaa itsetuntoa olla erilainen kuten esimerkiksi puutarhatonttu Ilkka Taipale, 61.
    Otetaan esimerkiksi äijien rahankäyttö. Äijillä on rahaa. Kolme vuotta sitten 55-64-vuotiaat miehet ansaitsivat pääomatuloja 1,1 miljardia euroa, yli puolet enemmän kuin samanikäiset naiset. Äijät myös jyräävät yhteiskunnan johtoasemissa, joten palkatkin ovat sen mukaiset.
    Äijän ei silti pidä missään tapauksessa koreilla kulutuksellaan mauttomasti. Tosiäijä kuluttaa paljon, mutta yksinkertaisesti: äijän auton on oltava uusi, mutta ei urheilumallinen. Autossa on oltava tilaa metsästysvarusteille, mutta uusien elektroniikkahärveleiden määrää ei pidä liioitella. Esimerkiksi tila-auto valtion rahoilla käy hyvin.
    Kulttuuria tosiäijä ei harrasta. Kuten entinen kulttuuriministeri Claes Andersson, 66, on todennut: kun eduskunnassa puhutaan kulttuurista, isot pojat eivät ole paikalla.
    Äijä voi lukea historiateoksia, elämäkertoja, sotakirjoja ja kaunokirjallisuudesta dekkareita. Äijä voi myös olla lukematta lainkaan. Äijä ei lue runoja, elleivät ne ole härskejä.

Erityisen raskasta äijälle on pukeutuminen. Sekä poliittiset että talouden päättäjät pukeutuvat varman päälle tummanharmaaseen ja tummansiniseen. Ainut irrottelupaikka on solmio, ja siinä kohtaa mennäänkin usein metsään.
    Vaikka äijä haluaisikin paneutua pukeutumiseensa, hän ei voi sitä vapaasti tehdä, ellei satu itse olemaan hierarkian huipulla.
    Etenkään rahatyöpaikoissa alaiset eivät voi pukeutua paremmin tai kalliimmin kuin pomonsa, sillä muuten pomo ajattelee, että alainen on homo – siis määritelmän mukaisesti ei-äijä – tai että hän saa liian hyvää palkkaa.
    Tarpeeksi valtaa omaavalla äijällä on tietysti enemmän liikkumavaraa. Äijien nuoremman polven edustaja Björn Wahlroos, 51, voi ajella Jaguarilla, ja pitkän linjan äijä Martin Saarikangas, 66, voi tilata paitansa internetin kautta Lontoosta.
    Muut äijät voivat sitten seurata trendsettereitä hillitysti: vähän aikaa sitten muodikkaat äijät käyttivät kuningasäijä Paavo Lipposen, 63, tapaan kaksirivisiä pukuja. Harva tohtii kuitenkaan samaan vaaleanpunaisten paitojen ja polvihousujen luokkaan kuin stadin äijä Klaus Bremer, 65.
    Bisnesäijät sentään tunkevat joukolla malleiksi Kauppalehti Option muotigaalaan, joka järjestetään pari kertaa vuodessa. Äijästä on mukavaa olla huomion keskipisteenä, ja näin selkeän äijälehden juhlissa äijäkin voi kasvojaan menettämättä pasteerata catwalkilla kutsuvieraille. Tosipalkinto on se, että näin saa kuvansa Option muotiliitteeseen.

Mutta mistä äijät sitten äijäporukassa keskustelevat? Sen saa nuorempikin selville, kun lukee äijien raamattua, Suomen Kuvalehteä, tai äijien kolumneja.
    Äijien agendaan kuuluvat kaikki asiat, jotka ovat tapahtuneet ennen vuotta 1983 ja jotka liittyvät Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin. Lauri Törni. Kekkonen. Noottikriisi. Zavidovo. Yöpakkaset. Tamminiemen pesänjakajat. Se, onko Lasse Lehtinen, 56, enemmän oikeassa kuin Juhani Suomi, 60.
    Historia kiinnostaa äijää, koska äijällä itselläänkin on paljon historiaa mutta vähän tulevaisuutta.

Vaikka äijiä voi ymmärtää, heille ei silti pidä antaa periksi liian usein. Kyse on kuitenkin itsekkäästä sukupolvesta.
    ”Äijillä on itsetuntoa”, Antti Karisto huomauttaa. ”Ensimmäinen suomalainen nuorisosukupolvi on tottunut siihen, että se on jotenkin erityislaatuinen.”
    Suuret ikäluokat ovat kahmineet itselleen valtaa jo vuosikymmeniä ja varmistelleet asemiaan lopullisesti kymmenen viime vuoden aikana.
    Kun dosentti Ilkka Ruostetsaari Tampereen yliopistosta tutki vuonna 1999 valitun eduskunnan ikäjakaumaa, hän havaitsi, että 200 kansanedustajasta 71, siis kolmannes, kuului suuriin ikäluokkiin. Se on lähes kolme kertaa enemmän kuin heitä pitäisi olla, jos jokainen aikuinen ikäluokka saisi eduskunnassa paikkoja suhteessa ikäluokan kokoon.
    Ja koska suuret ikäluokat ovat vallassa, he määräävät, mistä puhutaan. Nyt puhutaan eläkkeistä.
    ”Ei voi välttyä ajatukselta, että hyvinvointivaltiota on rakennettu ja purettu sen mukaan, mitä suuret ikäluokat ovat tarvinneet”, Jukka Relander huomauttaa. ”Suuret ikäluokat eivät pysty eläytymään nuorison tilanteeseen, aivan kuten he eivät nuorina pystyneet eläytymään vanhempiensa tilanteeseen.”
    Kun äijät olivat nuoria, kaikki heidän ongelmansa olivat vanhempien syytä. Kun äijät nyt ovat vanhoja, mikään ei ole vanhempien syytä.
    Lasten ja nuorten psykoterapiaan ei riitä rahaa, yliopistossa ei saa lorvia. Ei nuorista ja heille jäävästä maailmasta oikeastaan edes jakseta huolestua – meillähän on käsissämme eläkepommi!
    Äijien toiminta on sitäkin härskimpää, kun muistelee, mitä he itse ovat menneisyydessä vaatineet.
    Esimerkiksi 60-luvun opiskelijakapinassa vaadittiin nimenomaan oikeutta opiskella muistakin syistä kuin tehokkuuden ja työelämän vuoksi. Tänä päivänä yliopistoissa ei saisi opiskella minkään muun kuin tehokkuuden ja työelämän vuoksi.
    Nyt jännitetäänkin, mihin suuntaan sukupolvien väliset tilit kertyvät jatkossa. Reijo Vanteen laskujen mukaan nykyisellä veroasteella kerättyjen rahojen pitäisi auttaa meidät yli suurten ikäluokkien eläkepommin. Jos äijät seuralaisineen jatkavat työntekoa selvästi pitempään kuin aiemmat sukupolvet, tilit tasoittuvat.
    Jos taas veroastetta suurten ikäluokkien viimeisinä työskentelyvuosina lasketaan ja äijät jäävät eläkkeelle aikaisin, rahat loppuvat myöhemmin kesken. Silloin nuoret maksavat taas enemmän veroa tai saavat vähemmän palveluja.

Nuorten lohdutukseksi voi kuitenkin todeta, että äijät ovat katoava luonnonvara. Kun vaikkapa Ville Itälä, 44, ikääntyy, pojasta kasvaa kenties mies, muttei ärhentelevää äijää.
    Äijyys ei nimittäin liity vain ikään vaan se on sukupolvi-ilmiö, jota tämä aika korostaa. ”Jos äijyys kytketään vain ikään, syntyy liian kapeaa psykologisointia. Silloin äijäily on miehen reaktio ikääntymisen, kauhua siitä, että nuoruus ja maskuliinisuus haihtuvat. Tietenkin tämäkin tuska tuottaa osan äijäilystä”, Antti Karisto pohtii.
    Vaikka ei heti uskoisi, äijä voi kokea olevansa nuorempiensa edessä altavastaaja. Nyky-yhteiskunnassahan arvostetaan nuoruutta ja viriiliyttä – miehelläkin.
    Enemmän kuin ikä, äijyyttä selittää kuitenkin juuri sukupolvi. Suuret ikäluokat ovat paitsi iso sukupolvi, myös muutossukupolvi.
    Ylivoimainen enemmistö sukupolvesta syntyi maalle, ja he ovat toimineet linkkinä menneen ja tulevan välillä. Sukupolvella on toinen jalka tietoyhteiskunnassa, toinen ikivanhassa agraari-Suomessa.
    ”Tästä kumpuaa tiettyä mahtipontisuutta: Äijät kantavat itsessään monia historian kerroksia. Osa varmasti tuntee tuovansa jonkinlaista viestiä entisestä yhteiskunnasta, johon patriarkaalisuus kuului tärkeänä osana”, Karisto sanoo.
    Äijyyden korostaminen on reaktio aikaan, jossa sukupuolisuhteet ovat neuvoteltavina. Miehet ovat menettäneet mahtiasemansa, ja äijätkin joutuvat ensimmäistä kertaa nuorten ja naisten uhkaamiksi.
    ”Miehet menettävät asemiaan linnake linnakkeelta, vaikka niistä kuinka yritettäisiin pitää kiinni. Maratonjuoksun tapaiset tosimiesten linnakkeetkin on jo menetetty. Vielä 70-luvulle asti vallitsi sellainen käsitys, ettei nainen voi fysiologiansa takia juosta mitään sellaista matkaa”, Karisto toteaa.
    Pian fysiologia estää kuitenkin täyspainoisen äijäilyn. Monille suuriin ikäluokkiin tuleville oman eläkeiän lähestyminen on tullut yllätyksenä, vaikka he ovat painaneet töitä jo neljäkymmentä vuotta.
    ”Äijät – ja myös naiset – ovat sikäli pahassa pinteessä, että heille hoetaan kahta ristiriitaista viestiä: jaksakaa töissä pidempään, mutta väistykää, koska olette tiellä. Teitä on niin paljon, että tulette toivottoman kalliiksi.”
    Äijän on kestettävä eläkepommipuhetta vielä pitkään – ja meidän muiden äijiä. Suurista ikäluokista puhutaan vielä kolmekymmentä vuotta.
    Mutta ei hätää, nuori. Jossain vaiheessa äijienkin on irrotettava otteensa vallan kahvasta. Kenties jo kahdenkymmenen vuoden kuluttua?

Äijän maailma

Kirjailija: Arto Paasilinna, Matti Mäkelä, Hannu Raittila. Tuntevat suurten ikäluokkien suomalaiset miehet. Jari Tervo
Kappale: The Beatles: When I`m 64
Kuningas: Paavo Lipponen
Laulaja: James Brown
Naisihanne: Katri Helena
Naiskauhistus: Lenita Airisto, Anneli Jäätteenmäki
Pukukauppa: Nikolas Fredrikinkadulla tai Pukimo Sere Bulevardilla
Pää-äänenkannattaja: Suomen Kuvalehti – äijän viikoittainen annos Lauri Törniä, Raatteentietä ja Max Jakobsonia
Ruoka: Salven silakat
Yhtye: Mestarit areenalla
Tunteiden tulkki: Loka Laitinen – sanoo totuuden politiikasta, politiikan naisista ja naisista
Äijähuumorin huippuhetki: Kikkelikortti. STTK:n puheenjohtaja, myöhempi valtakunnansovittelija Jorma Reini ja viisi muuta työmarkkinapomoa lähettivät 1990 tasa-arvovaltuutetun toimistossa työskennelleelle tutkijalle Marianne Laxénille postikortin, jonka kuvassa nainen laskeutuu rintaliivilaskuvarjolla pystyssä sojottavien mulkkujen päälle. ”Palkkaerot poistettava, keskitytään olennaiseen”, teksti lohkaisi. Allekirjoitus: Tupolevin veljesten säätiö

Rahvaan äijät

Äijiä löytyy muualtakin kuin politiikan ja elinkeinoelämän johtopaikoilta. Millaisia ovat tavalliset äijät?
    He ovat perinteisen suomalaisuuden ikoneja. Kansakoulun käyneitä kunnon miehiä, jotka olivat kaukana Vanhasta ylioppilastalosta, kun sitä 60-luvun lopussa vallattiin. Heistä kolmasosa aloitti työt 16-vuotiaana ja suurin osa lopuistakin 17-vuotiaana.
    ”Tavalliset äijät ovat niitä, joihin Suomi turvaisi, jos tulisi sota tai sähkökatkos”, luonnehtii ikääntymisen tutkija ja sosiaaligerontologian professori Antti Karisto.
    Pahassa paikassa perusäijän varaan voi luottaa kohtalonsa, sillä äijä on arkipäivän selviytyjä. Äijiin sisältyy sellainen sanoma, että seuraava sukupolvi ei pysty mihinkään; hirvi nyt ainakin jää nylkemättä.
    Kariston mielestä tavallisiin äijiin liittyy paljon myönteisiä piirteitä. ”Perusäijyyteen kuuluu juuri tavallisuus sekä turvallisuuden ja luotettavuuden arvostaminen. Ja tietenkin vähäpuheisuus.”
    Perusäijien ja eliittiäijien välillä ei kuitenkaan ole ymmärrystä. Laman aikana eliitti jätti perusäijän pulaan, ja toisaalta perusäijä ei pidä Helsingin herroja minään, elleivät nämä satu olemaan oman kylän poikia.

Äijien makkaraelitismi

Syöminen, tuo arkinen rutiini, on erittäin ilmaisevaa ja merkityksiä välittävää toimintaa. Suomalaisten ruokatottumusten trendinä on jo pitkään ollut terveellistyminen ja ruokavalion keventyminen.
    Äijille keveys ei todellakaan ole arvo. Kevytlevitteet ja juustonkaltaiset kasvisrasvavalmisteet ovat saaneet äijät kapinoimaan ja aloittamaan vastarintasyömisen. Suomesta on tullut olut- ja makkaraseurojen maa.
    Äijät ovat samalla tehneet makkarasta uudenlaista eliittiruokaa. Riistapainotteisten vastarintakeittokirjojen helmiä ovatkin juuri erilaiset makkarakeittokirjat kuten makkara-aficiadoksi itseään kutsuvan Markku Haapion ja kokeneiden äijäkeittokirjailijoiden Antti Vahteran ja Visa Nurmen Nakit ja muusi, ensimmäinen kirja suomalaisesta makkarakulttuurista.

Anna-Liina Kauhanen, Anu Partanen, Riku Siivonen
kuva Veikko Somerpuro