28. marraskuuta 2003
Teksti:

Minna Harjuniemen ja Aune Kallisen johtamassa Ylioppilasteatterissa tehdään nykyisin lähes pelkkää muotoa. Tai siltä tuntuu ainakin kesäisen Valasmyrskyn (ohjaus Kallinen) sekä syksyn ainoan ensi-illan Vulgarian (ohjaus Harjuniemi) jälkeen. Esitykset perustuvat jonkinlaiseen hidastuvaan ja nopeutuvaan joukkovoimaan, kokonaisnäkyyn, jossa tekstin merkitys vähenee äärimmilleen. Käsikirjoitus koostuu toisistaan irrallisista runoista ja tekstinpätkistä. Perinteistä juonta on tuskin nimeksikään.
    Vulgariassakin näky on lavalla lähes kaiken aikaa komea; tällainen, sanoisiko näyn estetiikkaan perustuva teatteri lähestyy selvästi kuvataidetta. Mutta jos teatterissa on tarkoitus kertoa myös tarina, kuvallinen esittämistapa on ohjaajalle melkoinen haaste – varsinkin, kun juoni ei ole yleisölle ennestään tuttu. Jännite uhkaa hävitä, kun ei ole mitään, mitä odottaa.
    Vulgaria on hienon näköinen esitys. Mutta älkää kysykö, mistä se kertoo!

Lavalla nähdään iso, parikymmenpäinen näyttelijäjoukko, joka hyörii ja liehuaa pitkän pöydän ympärillä. Ruskeisiin vaatteisiin puettu, kellansävyisessä lämpimässä valossa kylpevä ryhmä näyttää eteläamerikkalaiselta hääseurueelta, joka on joutunut odottamaan liian kauan ruokaansa. Yksi tyttö istuu muista erillään murheellisena katonrajassa ja kasvattaa kukkia. Yleisö seuraa tapahtumia niin ikään katonrajasta hyvin korkeaksi rakennetusta katsomosta.
    Esitys on saanut alaotsikon Maailman viimeisin orkesteri, ja sitä nuorten esiintyjien joukko todella on: ihmisorkesteri. Suuri osa repliikeistä puhutaan, äännähdellään tai lauletaan kuvitteellisella kielellä, joka muistuttaa toisinaan espanjaa tai venäjää. Säestyksetön, rytmikäs kuorolaulu yllättävine volyymivaihteluineen ja taukoineen vaatii näyttelijöiltä hyvää rytmitajua ja tiukkaa kontaktia toisiin.
    Esityksellä lienee ollut myös pedagoginen ja yhteishenkeä vahvistava tarkoitus; siinä on selvästi osuttu maaliin.
    Katsojan olo on sen sijaan melko hämmentynyt. Esitys ei onneksi kestä liian kauan – vain tunnin ja vartin – mutta sinä aikana älynystyrät joutuvat jumppaamaan jo ihan kiitettävästi. Ketä nämä siansaksaksi mesoavat hahmot ovat? Mitä he tekevät? Missä? Ja miksi?
    Se jotenkin selviää, että he ovat kuolleita. Zombit siis marssivat näyttämölle ja asettuvat pöytään, jonkinlaiselle kuoleman jälkeiselle viimeiselle tuomiolle tai sitten ehtoolliselle – jolloin kysymyksessä olisi syntien anteeksianto – ja alkavat kertoa tarinoita elämästään ja siitä, kuinka he kuolivat.
    Sen lisäksi, että he ovat kuolleita, he ovat kansansa viimeisiä edustajia. Katonrajassa istuva tyttö – liekö sitten jumala tai freudilainen yliminä – on zombeille ilmeisen tärkeä tyyppi. Ainakin ylhäisyyteen otetaan kovasti kontaktia, siinä joko onnistuen tai sitten epäonnistuen.

Häiritsevästi käsikirjoitus on kokonaisuutena niin katkelmallista ja runollista tuubaa, ettei siitä ota erkkikään selvää. Aurinko on suuttunut, jossakin on ollut vallankumous. Unikot ja syreenit ovat hävinneet. Tiikerillä on sielu. Siile komodobir tse ei.
    Mutta ei Vulgaria mitenkään huonoa teatteria ole. Ylioppilasteatteri näkyy jatkavan muotokokeilujaan, mikäs siinä. Kokeilla sen pitääkin. Ja vaikka esitys on vaikeatajuinen, se on tunnelmapalana viehättävä.
    Ylioppilasteatterin nykyinen tuubalinja on sitä paitsi ihan kiinnostava ilmiö tässä realistisen taidekäsityksen kultalassa. Hieman se silti tuntuu vastuun pakoilulta. Vai voiko esitys, joka ei väitä mitään, olla radikaali?

Anne Moilanen

Ylioppilasteatteri: Vulgaria. Ensi-ilta 16.11.2003. Käsikirjoitus ja ohjaus Minna Harjuniemi, musiikki Laura Murtomaa, lavastus Paula Koivunen, valosuunnittelu Joel Puhakainen. Lavalla pääasiassa Ylioppilasteatterin uusia jäseniä.