14. marraskuuta 2003
Teksti:

Hullunkuriset perheet -korttipelissä on leipuriperhe Rinkeli, luutnanttiperhe Säilä, kalastajaperhe Lohi, maanviljelijäperhe Manttaali, säveltäjäperhe Sointu ja taiteilijaperhe Sivel. Mutta koska totuus on tarua ihmeellisempää, Helsingissä asuu performanssiperhe Luhta. Siihen kuuluvat äiti Irma, isä Pekka ja poika Lauri. He ovat kaikki performanssitaiteilijoita.
    Irma, 51, tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Irma Optimisti. Hän pyörittää 23-vuotiaan Laurin kanssa Là-bas-nimistä performanssitaiteen klubia Kaapelitehtaalla. Itse he määrittelevät kolme vuotta toimineen Là-bas`n kokeellisen elävän taiteen rekisteröimättömäksi yhteisöksi, joka järjestää performance- ja mediataidetapahtumia.
    Là-bas`n esityksiä ei mainosteta missään, eikä niihin ole pääsymaksua. Kutsun voi saada vaikkapa sähköpostissa.
    Lokakuussa Là-bas`ssa järjestettiin Monotonisen äänen ilta.

”Ääni on… tasainen… kärsivällinen… jatkuva… väreilevä… hengittävä… Se matkaa lävitsemme… tasaisena… vailla alkua… vailla loppua… vailla tarkoitusta?” lukee Lauri Luhdan kirjoittamassa kutsussa.
    Ja lopuksi: ”Ota rauhallisesti. Tie on pitkä.”
    Todella. Monotonisen äänen iltaan ei ole helppo löytää. Paikan päälle päästäkseen täytyy harhailla pitkin Kaapelitehtaan C-portaan kellarin betonisia käytäviä.
    Lopulta edessä aukeaa käytävä, jonka seinämät on verhoiltu valkoisella harsokankaalla. Tunnelin päästä löytyy pieni, mustaseinäinen huone.
    Lattialle on levitetty punaisia patjoja. Seinänvieriä kiertävät pitkät penkit. Pari tuikkukynttilää palaa siellä täällä, avatut keksipaketit murustavat, pullonkorkit toimittavat tuhkakupin virkaa.
    Tunnelma on unelias. Kahdeksan aikaan illalla mustiin pukeutunut Lauri Luhta aloittelee soundcheckiä. Yleisöä on paikalla kymmenkunta.
    Punaviiniä tarjoillaan tuntemattomallekin, kaljaa myydään kahdella eurolla pullo. Yleisö makoilee ja juttelee hiljaa. Huoneen toisessa päässä on korokkeella sohva, jolla istuu punatukkainen ja -partainen iso mies kutomassa kaulaliinaa: performanssitaiteilija Pilvari Pirtola, Erkki Pirtolan poika.
    Esityksen ymmärtää alkaneeksi, kun Lauri Luhta rojahtaa patjoille yleisön sekaan ja alkaa mokeltaa mikrofoniin jotakin alkuäänen tapaista. Stereoista kumpuava äänimatto toistaa samoja teemoja. On poksahtelua, räksähtelyä, huminaa ja ulinaa. Välillä Luhta käy vaihtamassa levyä.
    Yleisöä lipuu huoneeseen hiljakseen; lopulta paikalla on kolmisenkymmentä performanssitaiteen ystävää.
    Parin tunnin kuluttua Luhta lopettaa oman osuutensa ja muut illan esiintyjät jatkavat: Lost Weight, Grey Park, Rihmasto ja DJ gM4.
    Siinä kaikki.
    Là-bas`n toiminta on täysin epäkaupallista undergroundia. Kyse on pahimmasta, tai parhaasta, mahdollisesta häröilystä.
    Mutta miten härö on sellainen perhe, joka tekee häröilystä elämäntavan?

Irma Optimisti ei esiinny tänään. Sen sijaan Irma Luhta on sonnustautunut mustaan housupukuun ja punaiseen huulipunaan ja myy kaljaa.
    Kymmenisen vuotta performansseja luonut Irma on siviilissä kaaosteoriasta väitellyt kauppatieteen tohtori. Hän opettaa Turun kauppakorkeakoulussa.
Pekka on kuvataiteilija ja kriitikko, joka kirjoittaa muun muassa Taide-lehteen. Lauri opiskelee Helsingin yliopistossa viidettä vuotta yleistä historiaa.
    Mistä äiti Luhta omi taiteilijanimen Irma Optimisti? ”Se vain tuli mieleen, kun kerran opetan ekonomiaa”, Irma sanoo. ”Ekonomiopiskelijat ovat kaikista ihmisistä optimistisimpia. Ne uskovat kaikkeen. Lisäksi Irma Optimisti on niin tyhmä nimi, että kuka tahansa olisi voinut ottaa sen. Se on niin kuin Eppu Normaali: ei mitään yritystä ylevöittää.”
    Irma Optimisti on tehnyt noin 150 performanssia. Hän hyödyntää niissä matemaattis-luonnontieteellistä koulutustaan; hän on esimerkiksi soveltanut matemaattisia malleja ruumiin toimintoihin. Toinen keskeinen teema on naisasia.
    Irman mukaan ainoa palkinto ja tunnustus, jonka performanssitaiteessa voi saada, on nousu alan kansainväliseen tietoisuuteen. Käytännössä se tarkoittaa kutsuja ulkomaille.
    Tänä syksynä Irma Optimisti on esiintynyt muun muassa mediafestivaaleilla Torontossa. Suomessa hänet on nähty Helsingin juhlaviikoilla tanssiteatteri Zodiakin esityksessä Paina Nappia! sekä erinäisillä keikoilla.
    Lauri Luhta on puolestaan edustanut Suomea Berliinissä kansainvälisessä performanssitaiteen konferenssissa. Marraskuun alussa koko perhe kävi esiintymiskeikalla Vilnassa.

Suurin osa Luhtien kunnianhimosta suuntautuu kuitenkin Là-bas`han. Se on ranskaa, lausutaan ja tarkoittaa siellä tai tuolla.
    ”Emme peri pääsymaksuja, koska emme voi taata rahoille vastinetta”, Lauri Luhta naurahtaa. ”Ja kuuluu asiaan, että Là-bas`n nimeä ei monestikaan osata lausua tai kirjoittaa oikein.”
    Lauri vaikuttaa tyytyväiseltä omaan osuuteensa Monotonisen äänen illassa.
    ”On negatiivinen juttu, jos performanssi on vaikkapa liian hauska. Ennemminkin tarkoituksena olisi saada hauska tunnelma rikottua.”
    ”Ei se haittaa, jos ihminen ei viihdy. Se voi lähteä pois”, Irma komppaa.
    Poikkeuksellista puhetta tämän päivän esiintyviltä taiteilijoilta.
    Nykymeno vaikuttaa nimittäin siltä, että teatteriesitysten ja televisio-ohjelmien tekijät eivät muuta teekään kuin skitsoile yleisön viihtymisestä. Mutta performanssissa ei totta totisesti ole katsojasegmenttejä, kohderyhmiä tai prime timea. Taiteenlajin juuret ovat futurismissa ja dadaismissa. Performanssin kulta-aikaa oli 1970-luku.
    ”Mutta ei performanssi ole ollut oikeastaan koskaan in. Lehdistö ei ole meistä kovin kiinnostunut. Suomessa ollaan paljon kiinnostuneempia kuin monissa muissa maissa”, Irma sanoo.
    Là-bas pyöri ensimmäiset puolitoista vuotta kokonaan ilman ulkopuolista rahoitusta. Hiljan Luhdat ovat saaneet muutamia apurahoja. Kaapelitehtaan tila on vuokrattu Helsingin kaupungilta. Performanssia ei voi esittää missä vain.
    ”Esimerkiksi museot ovat huonoja; ei Kiasmaan uskalla mennä mitään tekemään. Aina jännittää, että hajoaako jotain. Jos Là-bas`ssa pitää hajottaa jotain, niin hajotetaan. Kerran porattiin seiniin reikiä”, Irma kertoo.
    Keikkoja riittäisi silti enemmän kuin rouva Optimisti ehtii tekemään. Mutta mistä ihmeestä niissä on kyse?

Esitysten selityksiä on turha tivata Luhdilta. Perhe on sitä mieltä, että selittäminen on turhaa. Yleisö on siihen liian älykästä.
    ”Kuvataiteilija Teemu Mäki teki aikoinaan performanssin, jossa hän jakoi yleisölle A4-kokoiset paperit, joissa selitettiin se juttu! Siitä heitettiin aika paljon huulta”, Irma muistelee.
    Laurin mukaan tärkeintä on vain tehdä. ”En välttämättä tajua mitään esityksistäni. Saatan hoksata vasta sitten, kun kuulen palautetta, että ahaa, tästä siinä olikin kysymys.”
    Ruumis on esiintyjän tärkein väline. Performanssiesityksissä usein nähtyihin kliseisiin kuuluvat alastomuus, liha, veri, ihon maalaaminen ja samanvärisissä vaatteissa oleminen. Katsojat osallistuvat usein esitykseen.
    Lauri esimerkiksi on tehnyt maskuliinista, sankarillista taiteilijakuvaa parodioivia performansseja, joissa hän heiluu massiivisen tekopeniksen kanssa ja ruiskuttaa maalia ympäriinsä.
    Irma on esiintynyt alasti vain kerran, Lauri useasti.
    Eikö hävetä katsella, kun oma lapsi tekee ruumiistaan rajun performanssin pelikentän?
    ”Onhan se hämmentävää. Kun Lauri heiluu tuolla tekopeniksen kanssa, sanon että no joo”, hymähtää Irma.
    Lauri muistaa äitinsä ensimmäisen esityksen Irma Optimistina. Lauri oli silloin 11-vuotias. Paikka oli Tampereen Nykytaiteen museo ja performanssin kantava idea kuvitteellinen pohjalainen tv-sarja Leikkaussali Lakeus. Lauri otti esityksestä valokuvan.
    Vaikka Luhdat tekevät nykyään performanssia kahdessa polvessa, välit eivät aina ole olleet yhtä lämpimät. Lukion toisen luokan jälkeen Lauri sai tarpeeksi performanssiperheestään ja nosti kytkintä. Hän muutti Turusta Helsinkiin ja kirjoitti ylioppilaaksi Ressun lukiosta.
    ”Inhosin ja pidin huijauksena koko performanssitaidetta. Teini-iässä sitä yksinkertaisesti vain häpeää kaikkea, mitä vanhemmat tekevät. Ja sitten alkaa itse tehdä samaa!” Lauri nauraa.
    ”Se oli ihan hirveä järkytys, että Lauri lähti”, Irma myöntää. ”Sen takia minä ja Pekkakin varmaan muutettiin tänne Helsinkiin. Nyt me vietetään paljon aikaa yhdessä. Kun Lauri oli pieni, minulla meni kaikki aika tutkimuksen ja performanssien tekemiseen. Mutta elämä on valintojen tekemistä.”

Kuuluisin suomalainen performanssitaiteilija on alan täkäläinen pioneeri Roi Vaara. Hän on muun muassa esiintynyt veistoksena taidenäyttelyssä, seisonut maksimaalisen ajan liikkumatta Tiananmenin aukiolla ja tuottanut sarjan kansallisia erektioita eri maissa. Vuonna 2000 hän nouti valtionpalkinnon konttaamalla.
    ”Roi on mun ystävä ja hieno taiteilija, mutta sekin on niin tyypillinen! Miehillä on aina tukirakennelmat mukana”, Irma puuskahtaa.
    Hän määrittelee itsensä postfeministiksi, ”kun ei voi olla olematta feministi”, ja harmittelee, että miehet ovat hallinneet sekä matematiikan että performanssin maailmaa.
    ”Ne maailmat ovat sinällään sukupuolettomia, mutta kaikki jotka liikkuvat siellä, ovat miehiä. Yliopistossa on aika paha lasikatto. Siihen voi vaikuttaa performanssilla.”
    Irma ryhtyi tekemään performansseja samaan aikaan kuin jatkotutkimusta.
    ”Tajusin, että ihminen voi tehdä mitä vain. Performanssi on yhtä vaikeaa kuin matematiikka, ainoastaan sanomisen tapa on eri. Tosin performanssissa voi sanoa tavallaan enemmän kuin väitöskirjassa, joka on oppineisuuden osoittamista. Taiteessa ei ole mitään rajaa.”
    Lauri aikoo valmistuttuaan ryhtyä päätoimiseksi taiteilijaksi. Hän sanoo vieraantuneensa opiskelijatovereistaan, jotka ovat valtavan stressaantuneita ja puhuvat vain opintoviikoista.
    ”Opiskeluaika on ollut kaikkein ahdistavin ajanjakso elämässäni. Menin mukaan taideporukoihin juuri siksi, että pääsisin pakoon ahdistusta. Aluksi meinasi kyllä tulla hermoromahdus. Jos olisin vain jatkanut yliopistoelämää, olisin tullut hulluksi.”

Irma Optimisti ja Lauri Luhta korostavat, että vaikka performanssitaiteilija suunnittelisikin esityksensä raamit etukäteen, kyse on vapaan assosiaation taiteesta. Kaikella on merkitys, pienimmilläkin liikkeillä ja eleillä. Arvaamattomuus kuuluu asiaan. Lopputuloksen kannalta on ihan sama, mikä osa esityksestä on tarkoitettua, mikä tahatonta.
    Viime talvena Laurin äänipainotteinen performanssi Kaapelitehtaan Hima & Sali -ravintolassa uhattiin keskeyttää. Ravintolan henkilökunta tuli sanomaan, että jos sävyltään aggressiivisen äänimateriaalin volyymi ei hiljene, sähköt vedetään irti.
    ”Olin juuri hakenut yhtä apurahaa, enkä ollut saanut. Luin hylkäyspaperin kovalla äänellä, ja sitten rupesin lukemaan listaa, jossa oli apurahan saaneiden nimet”, Lauri kertoo.
    Suurin osa apurahan saaneista istui yleisön joukossa. Lopuksi joku tosiaan tuli ja veti sähköt irti.
    Performanssi oli onnistunut yli odotusten.

Anne Moilanen
Kuva Bertil Maskulin

Là-bas`n Post-male performance -festivaali 14.-15.11. Forum Boxissa,
Ruoholahdenranta 1-3.
www.kaapeli.fi/~labas