Pariovet porvoolaiseen puutaloon ovat auki. Ketään ei näy, mutta vastaanotto on hätkähdyttävä. Eteisessä seisoo elävän oloinen, 50-luvun tyyliseen tweedkauhtanaan puettu mallinukke, jonka kädessä on pistooli. Se osoittaa suoraan kohti.
Että tämmöinen huumorintaju.
Kohta näkyviin kävelee 24-vuotias sarjakuvataiteilija Kaisa Leka. Hauskan näköinen nuori nainen, trendikäs lyhyessä tukassaan ja voimakkaissa silmälaseissaan, yllättävän pitkä. Hän huojuu hieman seisoessaan.
Silti täytyy keskittyä siihen, että katse pysyy Lekan ruskeissa silmissä. Muutoin se harhailee helposti alemmaksi, Lekan polvien alapuolelle. Puolihame paljastaa lähes kokonaan monimutkaisen näköiset proteesit metallinivelineen.
Lekan jalat amputoitiin puolitoista vuotta sitten.
”Se oli hyvä ratkaisu”, Leka sanoo. ”Ennen leikkausta jalkani olivat niin huonossa kunnossa, että liikuin hyvin vaikeasti. Jouduin syömään jatkuvasti särkylääkkeitä, sillä kivut olivat järkyttävät. Nyt kävelen proteeseilla paljon paremmin kuin vanhoilla jaloillani, ja paras kunto on tiettävästi vasta edessäpäin. Sitä paitsi proteesimestari suostui antamaan minulle 10 senttiä lisää pituutta.”
Lahden muotoiluinstituutissa graafista suunnittelua opiskeleva Leka on tehnyt jalkojensa amputoinnista sarjakuva-albumin I am not these feet. Omakustanne ilmestyi kesän korvalla. Päähenkilönä on Kaisa-niminen hiiri.
”Pidin päiväkirjaa koko amputointiprosessin ajan, koska tiesin haluavani dokumentoida kokemukseni myöhemmin. Sarjakuva on minulle luonnollinen ilmaisukeino. En pyri visuaaliseen näyttävyyteen, vaan kuva toimii lähinnä apuvälineenä tarinan kuljettamisessa.”
Lekaa ei arveluttanut kertoa henkilökohtaisista kokemuksistaan sarjakuvassa, joka on kenen tahansa luettavissa.
”Lähinnä olin huolissani siitä, ettei tarinasta tulisi katkeraa tilitystä tai säälinkerjäämistä.”
Sääliä Lekan englanninkielinen sarjakuva ei herätä, mutta kyllä se hiljaiseksi vetää. Leka kertoo molempien jalkojensa amputoinnista riisutun toteavasti – katsokaahan, näin minulle kävi. Teknisiin yksityiskohtiin, kuten jalkaproteesin rakenteeseen, paneudutaan pieteetillä. Taustalla kukkii musta huumori.
Albumissa on esimerkiksi sivun kokoinen opetuskuvasarja siitä, kuinka tynkä kuuluu sitoa. Saatesanat kuuluvat: ”Keep this in mind the next time you’re amputated”.
Albumi alkaa Kaisa-hiiren sikiövaiheesta. Ensimmäisen ruudun alla lukee: ”Something happened to me when I was very young.”
Mitä oikein tapahtui?
”Kukaan ei tiedä. Kun synnyin, jalkani olivat epämuodostuneet niin, että jalkateristäni puuttui luita ja väärät luut hankasivat toisiaan vasten. Jalat olivat huonot koko lapsuuteni, mutta 18-vuotiaaksi asti pystyin elämään suht normaalia elämää. Sitten tuli paha nivelrikko, ja liikkuminen huononi dramaattisesti.”
Amputointi tehtiin Lekan omasta aloitteesta, sillä lääkärit eivät rohjenneet ehdottaa niin rankkaa toimenpidettä. Sairaalasta tarjottiin vain jatkuvasti lisää särkylääkkeitä, joista Leka pelkäsi tulevansa riippuvaiseksi.
”Siinä vaiheessa aloin itse etsiä aktiivisesti ratkaisua tilanteeseeni. Otin yhteyttä amputoituihin ihmisiin ja kävin proteesimestarin puheilla. Lopulta helsinkiläisessä yksityissairaalassa pidettiin suuri kokous, johon osallistui paljon lääkäreitä ja ortopedejä. He tulivat siihen tulokseen, että amputaatio on ainoa leikkaus, jota he voivat suositella.”
Leka sai itse päättää päivän, jolloin amputaatio tehtäisiin. Hän asetti päivän puolen vuoden päähän: 5.3.2002.
Halusin aikaa sopeutua ajatukseen, ja myös lääkäreiden mielestä se oli tarpeen siltä varalta, että muuttaisin mieleni. En muuttanut.”
Operaatio sujui kuten pitikin. Raskain vaihe alkoi vasta leikkauksen jälkeen: ensin neljä viikkoa pyörätuolissa ja sitten monen kuukauden jakso proteesien kanssa kävelemään opettelua.
Katunut Leka ei ole.
”Olen saanut hyvää hoitoa ja valtavasti fysioterapiaa, mikä selittää sen, että kävelen nyt näin hyvin. Minulla on ollut tuuria siinä mielessä, että Porvoon kaupunki on korvannut kaikki kulut lain säätämässä järjestyksessä, ja vieläpä suhteellisen avokätisesti. Esimerkiksi proteesini eivät ole kaikkein halvinta mallia.”
Kuluja tekojaloista todella tulee. Lekan käyttämät hiilikuituproteesit maksoivat 10 000 euroa, ja niiden osia täytyy vaihtaa ja huoltaa jatkuvasti.
Leka tuntee monia suomalaisia amputoituja, joiden asuinkunnissa ei suhtauduta kuluihin yhtä myötämielisesti.
”Esimerkiksi fysioterapiaa ei välttämättä saa läheskään niin paljon kuin tarvitsisi, ja apuvälineiden korvaamisenkin suhteen on niin ja näin. Joissain paikoissa ihmisiä yksinkertaisesti tökätään pystyyn ja sanotaan, että no, lähdes kävelemään. Ja proteeseiksi yritetään ostaa jotain puujalkoja.”
Raajojen tupla-amputointi ei ole ainoa Kaisa Lekaa määrittävä erikoisuus. Hän on myös vakaumuksellinen Hare Krishna, joka antaa uskonnon näkyä sarjakuvissaan.
”Minulle on sanottu, että sarjakuvani myisivät paremmin, jos Krishna-jutut jättäisi niistä pois. Se tuntuisi kuitenkin valheelliselta, sillä uskonto on vaikuttanut suuresti elämääni ja auttanut minua hyväksymään jalkojeni menettämisen. En myöskään tee sarjakuvia rahan takia.”
Käytännössä uskonto näkyy melko vähän Kaisa Lekan ja hänen aviomiehensä Christoffer Lekan arjessa, vaikka molemmat ovat Hare Krishnoja. Lekat eivät käytä päihteitä ja he ovat kasvissyöjiä, mutta muuten uskonto merkitsee heille lähinnä tietynlaisen maailmankuvan omaksumista.
”Keskeistä on usko siihen, että ihmiset ovat sieluja, eivät ruumiita, sekä usko karman lakiin. Se, kuinka elää edellisen elämänsä, vaikuttaa seuraavaan. Luulenkin, että olen edellisessä elämässäni ollut joku, joka on halveksinut vammaisia ja että tämä elämä on minulle siitä opetus tai muistutus. Rangaistus se ei ole.”
Lekan mielestä monilla ihmisillä on vääristynyt kuva Hare Krishnoista.
”Se johtuu luultavasti siitä, että julkisuudessa näkyvät useimmiten vain temppeleissä asuvat, kaljuiksi ajellut munkit, joilla tietysti on tiukat säännöt. Hare Krishnoja on kuitenkin monenlaisia, ja uskonnon sisällä on pelkästään Suomessa monta suuntausta.”
Sen jälkeen, kun joku väitti Lekan pariskunnalle, että kaikki Hare Krishnat ovat aivopestyjä, he päättivät julistaa asian saman tien koko maailmalle. He painattivat läjän t-paitoja, joissa on teksti ”brainwashed” sekä perustivat omat nettisivut. Absolutetruthpressin sivuilla esitellään pariskunnan tekemisiä, kerrotaan Krishna-uskonnosta ja kritisoidaan läntistä maailmanmenoa.
Sekä nettisivut että Lekojen koti viestivät melkoisesta toimeliaisuudesta. Pariskunnan toiminimi on tuottanut sarjakuvien lisäksi muun muassa Krishna-henkisiä cd-levyjä. Lisäksi molemmat ovat kroonisia keräilijöitä.
Addiktio on näköjään syntynyt jo ainakin vanhoihin kirjoituskoneisiin, kameroihin ja muovisiin Pez-karkkirasioihin.
Lekojen talossa on kaksi kerrosta, alakerta asumiseen ja yläkerta työntekoon. Kaisa liikkuu kerrosten väliset jyrkät portaat proteeseillaan vaivattomasti.
”Proteeseilla liikkuminen vaatii hyvää fyysistä kuntoa, koska proteesit eivät luonnollisesti korvaa puuttuvien lihasten voimaa”, Leka huomauttaa ja kuvailee, että jo yhdellä jalkaproteesilla käveleminen on kaksi kertaa niin raskasta kuin normaali kävely. Tuplaproteeseilla liikkuminen on siis noin neljä kertaa raskaampaa. Kuntoaan Leka pitää yllä kävelylenkeillä sekä pelaamalla istumalentopalloa; hän on maajoukkueen varajäsen.
”Käytän pyörätuolia yleensä vain kymmenen metrin verran joka aamu ja ilta. Kun herään, rullaan itseni kylpyhuoneeseen, jossa laitan proteesit paikoilleen. Illalla riisun proteesit samaan paikkaan ja rullaan nukkumaan.”
Leka aikoo jatkaa sarjakuvien tekemistä, mutta uusi albumi on vasta ajatuksen asteella.
”Amputointi oli aiheena hyvä, koska se on ollut minulle totisinta totta, ja se myös kiinnostaa ihmisiä. Seuraavaksi on vaikea keksiä mitään yhtä repäisevää.”
Anne Moilanen
kuva Meeri Utti
