Eihän se mikään yllätys ollut, mutta järkytys silti.
Niin kuin Espan puistossa makaisi verisiä ja kuolleita ihmisiä, ja kadetit ampuisivat sinua ja ystäviäsi. Juoksisit Mantalle, näkisit Hornetien lähestyvän presidentinlinnaa. Pommit putoaisivat ja linna räjähtäisi savupilveksi. Presidentti, jota äänestit vaaleissa, kuolisi.
Huomaisit eläväsi maassa, jota sotilaat hallitsevat.
Niin kävi Luis Baudrandille ja hänen kotimaalleen Chilelle syyskuun 11. päivänä 1973. Baudrand oli tuolloin 23-vuotias santiagolainen opiskelija, sosialistipresidentti Salvador Allenden kannattaja. Hän näki ruumiit Santiagon puistossa ja katseli Mapocho-joen sillalta, kun armeijan pommikoneet tuhosivat presidentinpalatsin ja tappoivat Salvador Allenden.
Sosialistisen Chilen aika oli ohi.
”Tiesimme, että vallankaappaus saattaisi tulla, mutta silti se oli kauhua. Chilessä ei ollut ollut sotaa sitä ennen varmaan sataan vuoteen, emmekä me olleet tottuneet näkemään sotilaita kaduilla”, Baudrand, valokuvaaja ja tutkimusavustaja Helsingin yliopiston Renvall-instituutissa, selittää.
Kenraali Augusto Pinochetin johtama armeija kaappasi vallan demokraattisesti valitulta hallitukselta. Allenden kannattajat putosivat korkealta.
”Allenden kolme vuotta olivat vasemmistolle kuin juhlaa, sellaista ylimääräistä vapauden tunnetta, mitä täällä ei voida edes kuvitella. Kaikki halusivat olla mukana rakentamassa uutta maata. Opiskelijat lähtivät luentojen jälkeen vapaaehtoistyöhön, kotiin ei malttanut mennä edes nukkumaan.”
Vallankaappauksen jälkeenkään kotiin ei menty nukkumaan, mutta eri syistä. Allenden kannattajia vangittiin ja tapettiin. Baudrand piilotteli ystävien luona vuoden, pakeni sitten maasta ja saapui lopulta Suomeen.
Kaksi vuotta sitten hän katseli televisiosta, kun terroristit iskivät täsmälleen samana päivänä, 11. syyskuuta, New Yorkin WTC-torneihin. Muukin kuin päivämäärä tuntui tutulta.
”Kauhu. Sen hetken kauhu, kun ihmisiä kuolee, ja se tulevaisuuden kauhu, kun väkivalta vain jatkuu eikä pääty. Silloin se oli paikallista, nyt globaalia.”
Päällisin puolin sekä Chilessä että New Yorkissa taisteltiin ideologioista: sosialismi vastaan kapitalismi, länsimaat vastaan islam.
Pohjimmiltaan syyskuun 11. päivät Chilessä ja New Yorkissa ovat verisiä pisteitä samalla janalla, jolle voisi antaa nimeksi vaikkapa Taistelu luonnonvaroista: talouden voitto ja kaiken muun tuho.
Erityisesti demokratian tuho.
Harvoinpa on demokratiaa ylistetty yhtä paljon kuin kahtena viime vuotena. Suuret sanat kuten vapaus ja rauha sinkoilevat poliittisissa puheissa niin, että vaatimattomampaa heikottaa.
Yhdysvaltain presidentti puhuu siitä, miten kansojen itsemääräämisoikeus, tasa-arvoisuus ja vapaus ovat parhaita keinoja rauhanomaiseen maailmaan ja väkivaltaisten ääriliikkeiden kannatuksen murentamiseen.
Yllättävää puhetta johtajalta, jonka maa ei suinkaan perinteisesti ole ollut muiden kansojen itsemääräämisoikeuden kannalla.
Chilessä Yhdysvallat tuki demokraattisesti valitun Allenden syrjäyttäjiä. Nicaraguassa kansan valitseman sandinistipresidentin Daniel Ortegan vastustajat saivat apua pohjoiselta jättiläiseltä. Ja kaikkia maailman valtioita, joissa Yhdysvallat on tukenut valtaan jo päässeitä diktaattoreita, ei viitsi edes luetella.
Mutta katso: WTC:n jälkeen Afganistanin kansaa alistava Taleban-hallinto kukistettiin, Irakin julma diktaattori syrjäytettiin – kaikki vapauden ja demokratian nimissä.
Ovatko amerikkalaiset kasvaneet ihmisinä sitten Chilen päivien? Opettiko WTC, että demokratia ja vapaus kuuluvat muillekin?
Ehkä. Ehkä ei.
”Herra Bush haluaa tuoda lähi-itään demokratian, mutta samaan aikaan hän itse osoittaa halveksivansa käsitettä poikkeuksellisella tavalla”, kirjoittaa elokuun Le Monde Diplomatique -lehdessä amerikkalainen yhteiskuntakriitikko, professori Noam Chomsky.
Chomskyn mukaan Yhdysvaltojen nykyhallinto on jakanut Euroopan uuteen ja vanhaan Eurooppaan sen perusteella, miten maat ovat suhtautuneet Irakin sotaan. Rohkeaan ja ylevään uuteen Eurooppaan kuuluvat sotaa ja Yhdysvaltoja tukevat maat, parjattuun vanhaan Eurooppaan taas maat, jotka ovat kieltäytyneet sodasta.
Siis ensimmäiseen maat, joiden johtajat ovat kuunnelleet Yhdysvaltoja eivätkä kansaansa, toiseen maat, joissa sodasta on päättänyt kansa eikä Yhdysvallat.
Yhdysvaltojen demokratia-tulkinnan ristiriita oli räikeimmillään Turkissa, Irakin naapurissa ja Nato-maassa. USA vaati Turkin hallitusta avaamaan jenkkijoukoille ilmatilansa ja maaperänsä, auttamaan demokratian viemisessä Irakiin. Turkin sisäisestä demokratiasta se ei niin piitannut – turkkilaisten enemmistö vastusti sotaa.
Suomessakin Yhdysvaltojen demokratia-puheita epäillään. Viime keväänä EU:n oikeusasiamiehen toimesta eläkkeelle jäänyt Jacob Söderman toimi kolmekymmentä vuotta sitten Chilen ihmisoikeusrikkomuksia tutkineen komission puheenjohtajana ja sittemmin EU:ssa kansalaisten oikeuksia valvovana viranomaisena.
Hänellä ei ole illuusioita maailman demokratian tilasta.
”Kyllä kai se niin on, että kunYhdysvallat puhuu ihmisoikeuksista, demokratiasta ja vapaudesta, se tarkoittaa lähinnä sitä, että se saa vapaasti harjoittaa yritystoimintaa ja että se saa haltuunsa kehitysmaiden raaka-aineet ja mineraalit halvalla”, Söderman sanoo.
Olisiko Yhdysvallat puolustanut Kuwaitia, jos siellä ei olisi ollut öljyä? Entä murskannut talebanit, jos Afganistan ei olisi niin tärkeä alue öljyputkien vetämiselle? Tai hyökännyt Irakiin?
Södermanin mielestä ei. Toki muitakin kuin taloudellisia syitä oli ja on, mutta ei yhtä määrääviä. Kosovoon Nato hyökkäsi siviilejä pelastamaan, Tshetshenian siviileistä ei kukaan välitä mitään. Idealismi on sattumanvaraista. Oman edun ajaminen säännönmukaista.
”Yhdysvallat on niin valtava talous, että sitä ei millään pystytä pitämään pystyssä ilman muualta tuotua energiaa ja raaka-aineita. Yhdysvaltojen pitää tietysti huolehtia siitä, että raaka-aineita saadaan halpaan hintaan. Siitä on kyse Afganistanissa ja Irakissakin”, Söderman sanoo.
Ja samasta pohjimmiltaan oli kyse Chilessäkin.
Nixonin hallitus ei ilahtunut, kun Salvador Allenden hallitus nousi valtaan vuonna 1971. Kylmä sota jylläsi, Neuvostoliiton kanssa taisteltiin vaikutusalueista ja Kuuba oli jo katkerasti menetetty väärään leiriin.
Mutta enemmän kuin ideologia, Chilessä närästi talous.
Chile oli maailman suurimpia kuparin tuottajia, ja Allenden hallitus nappasi kuparikaivokset pois pohjoisamerikkalaisilta ja ylikansallisilta suuryrityksiltä. Eikä Allende suinkaan maksanut kaivoksista korvauksia, vaan päinvastoin teetti laskelman siitä, kuinka paljon ulkomaiset yritykset olivat velkaa Chilelle puoli-ilmaisesta raaka-aineesta, halvasta työvoimasta ja vuosikymmenten voittojen kuljettamisesta ulos Chilestä.
Yhdysvallat ei kuitenkaan halunnut luopua halvasta raaka-ainevarastostaan, joten se asetti Chilen taloussaartoon ja rahoitti ja tuki Allendea vastustavia voimia, Chilen armeijaa ja yläluokkaa.
Kun Allende oli kukistettu, Chile muutti täysin suuntaa. Se kääntyi uusliberalismiin. Valtion yrityksiä ja laitoksia yksityistettiin, sosiaaliturvaa heikennettiin, valtion tukia leikattiin ja työntekijöiden oikeuksia kavennettiin.
Talous kasvoi ja loisti, ja Chilen mallia esiteltiin 90-luvulla esimerkiksi Itä-Euroopan uusille talouksille. Kasvulla oli kuitenkin hintansa.
”Monet Chilen kasvuluvut saatiin aikaan siten, että noin miljoona kansalaista jätettiin ikään kuin yhteiskunnan ulkopuolelle”, Söderman sanoo.
Kenraaleilla ja ylemmällä keskiluokalla meni hyvin, köyhillä entistä huonommin.
Ja demokratialla vasta huonosti menikin.
”Chilen talousihmettä ihailevien kannattaa huomata, että nopea talouskasvu ja uusliberalismi eivät tarvinneet paskankaan vertaa demokratiaa”, rauhantutkija, Jean Monnet -professori Jyrki Käkönen Tampereen yliopistosta huomauttaa. ”Uusliberalismi toimi parhaiten nimenomaan diktatuurissa, jossa vastarinta voitiin pitää kurissa.”
Juntan hallinnon alkuaikoina lakkoiluista saattoi saada kuolemantuomion.
Luis Baudrand palasi Chileen kahdenkymmenen vuoden jälkeen 1994. Töiden saaminen oli vaikeaa, sillä chileläisten silmissä hän oli ylikoulutettu ja retornado, kuten takaisin palanneita pakolaisia Chilessä kutsutaan.
Lopulta hän sai työtä yksityisen yliopiston opettajana, mutta sielläkin hän sai huomata, että diktatuuri ja uusi talous olivat tehneet tehtävänsä.
”Chileläinen nuoriso on hyvin konservatiivista. He pelkäävät tulevaa eivätkä uskalla sanoa ääneen mielipidettään. Isoäitini oli modernimpi kuin he”, Baudrand luonnehtii.
Monet chileläiset, etenkin nuoret, eivät tiedä vieläkään, mitä maassa Pinochetin aikana tapahtui. Kuinka ihmisiä pidätettiin, kidutettiin ja murhattiin poliittisten mielipiteiden vuoksi. Oikeudenkäynnit vanhoja vallanpitäjiä vastaan avaavat silmiä, mutta moni ei halua vieläkään nähdä.
”Pinochetin ajan koulutus ja propaganda tähtäsivät siihen, ettei tarvitse eikä pidä ajatella. Ihmiset eivät ole tottuneet kyseenalaistamaan asioita.”
Baudrandin mielestä Chilestä onkin kasvanut suvaitsematon kulutusyhteiskunta: olet, mitä omistat.
”Jos haluat töitä, sinulla on oltava auto, puku ja oikea asuinalue.”
Yliopistot ovat maksullisia, eläkejärjestelmä yksityinen. Kun Baudrandin täti joutui sairaalaan, ensin katsottiin, paljonko hänellä on rahaa, sitten mitä hoitoa annetaan.
Viiden vuoden jälkeen Baudrand päätti palata Suomeen.
Luulisi kuitenkin, että WTC-iskujen päivämäärän katkera ironia olisi saanut Chilessä vastakaikua: Minkä taaksenne jätitte, sen edestänne löysitte, jenkit!
Joissakin piireissä kyllä, Baudrand sanoo, mutta ei suinkaan kaikissa. Kansa on yhä jakautunut, ja syyskuun 11. päivänä osa suree vallankaappauksen uhreja, osa juhlii Pinochetin voittoa.
”Me kyllä tiedämme, mistä kaikki suru on meille tullut”, Baudrand sanoo viitaten Yhdysvaltoihin. ”Koko Latinalainen Amerikka tietää. Mutta USA vaikuttaa kehitykseemme.”
Kun YK:n turvallisuusneuvosto pohti iskuja Irakiin, Chile istui turvallisuusneuvostossa.
Chilen johtajat katsoivat realiteetteja: he olivat juuri allekirjoittaneet Yhdysvaltojen kanssa vapaakauppasopimuksen, mutta USA ei ollut ratifioinut sitä vielä. Kauppakumppanin suututtaminen saattaisi sotkea sopimuksen kokonaan.
Sitten Chilen johtajat katsoivat kansaa, joka osoitti kaduilla mieltä iskuja vastaan. Demokratia osoitti yhä hengittävänsä, vaikka tukalasti. Chile vastusti iskuja – myös turvallisuusneuvostossa.
USA ei tosin moisesta hätkähtänyt. Se veti liittolaistensa kanssa sotaan oikeuttavan päätöslauselmaehdotuksensa pois neuvostosta ennen äänestystä ja hyökkäsi Irakiin omin lupinensa.
Se siitä kansainvälisestä demokratiasta.
Chileä on kutsuttu uusliberalismin laboratorioksi. Siellä kokeiltiin ensimmäisenä talousmallia, jota koko maailma on alkanut soveltaa perässä. Mutta oliko Chile myös demokratian tuhon laboratorio?
Uusliberalismi ei tuonut maahan demokratiaa, päinvastoin se hyötyi demokratian poissaolosta.
Tutkijat ja kansalaisaktivistit ovat jo pitkään väittäneet, että talouden voittokulku nakertaa demokratiaa. Kansallisvaltioiden rajat menettävät merkityksensä, ja tavallisen ihmisen elämään vaikuttavat paljon enemmän suuryrityksen johtajan päätökset kuin oman maan presidentti.
Asioista päättävät talousjärjestöt ja -verkostot, ja voimakkain valtio eli Yhdysvallat. Maailmanhallitusta ei ole, ja siksi Yhdysvallat toimii sellaisena.
”Oikeastaan voitaisiin unohtaa puheet globalisaatiosta. Koko ilmiö voitaisiin nähdä Yhdysvaltojen maailmanvaltiona, jossa kuitenkin vain harvoilla on oikeus äänestää päättävistä elimistä ja presidentistä”, Jyrki Käkönen huomauttaa.
Käkönen itse ei ole äänestänyt vaaleissa pariinkymmeneen vuoteen.
”Se on tietoinen ratkaisu. Äänestämällä eduskunnan kokoonpanosta en vaikuta keskeisiin ratkaisuihin, jotka vaikuttavat elämääni. Niitä tehdään kansainvälisessä taloudellisessa tilassa, jossa päätetään, mihin investoidaan, minne sijoitetaan tuotantoa, missä sitä supistetaan.”
Suurelta osalta ihmisiä maailman muutos ja päättäjien muuttuminen on jäänyt huomaamatta. Kansa äänestää innokkaasti presidentinvaaleissa, mutta jättää väliin EU-parlamenttivaalit, vaikka EU vaikuttaa elämäämme enemmän kuin eduskunta tai presidentti.
EU:sta voisi myös nousta demokratian pelastaja, vastapaino Yhdysvaltojen oma etu -demokratialle.
”Jos katsoo uutta, kiisteltyä unionin perustuslakia, siinä on demokratian kannalta paljon myönteistä. EU on lähtenyt liikkeille arvoista: se ei esimerkiksi hyväksy kuolemanrangaistusta. Jos unioni pystyisi kehittymään sillä tiellä, se voisi olla USA:lle vaihtoehto tässä bisnesmaailmassa”, Jacob Söderman arvioi.
EU:lla saattaa olla ongelmia sisäisen demokratiansa kanssa, mutta ulospäin se ainakin on jo toiminut arvojensa mukaan. Se vaatii uusia jäsenmaitaan pistämään ihmisoikeus- ja ympäristöasiat kuntoon ennen kuin maat hyväksytään mukaan. Se on asettanut taloudellisen avun ehdoksi muualla maailmassa esimerkiksi hyvän hallinnon. EU:n politiikka tuki apartheidin kaatumista Etelä-Afrikassa, Aasiassa se on tukenut demokratisoitumista. Ja kaikki tämä ilman aseita.
EU:nkin demokratiavaatimuksilla on silti myös kääntöpuolensa. Indonesiassa kehitysavun kytkeminen demokratisoitumiseen on vienyt maan sisällissodan partaalle, Käkönen sanoo.
”Indonesialla on luonnonvaroja, ja se on yksi potentiaalisia suuria ja voimakkaita valtioita. Meidän kannaltamme on parempi, jos se hajoaa pieniin valtioihin, jotka eivät kykene itsenäiseen politiikkaan. Siihen demokratia on hyvä väline.”
Huokaus. Terroristeja siellä, omaa etua tavoittelevia valtioita täällä. Ja vain rahasta välittäviä suuryrityksiä kaikkialla. Onko 30 vuodessa mikään muuttunut parempaan suuntaan? Onko demokratialla toivoa?
On, sanovat Söderman, Käkönen ja Baudrand. Ihmisellä on enemmän valinnanmahdollisuuksia ja vaikutuskanavia kuin 30 vuotta sitten: lehtiä, kansalaisjärjestöjä, tietoa. Demokratian täytyy vain löytää uudet uomat. Esimerkiksi kulutusvalinnoilla voi vaikuttaa.
Ja ovat Chile ja WTC meille ainakin jotain opettaneet: eron todellisen demokratian ja demokratia-puheiden välillä.
Mutta vieläkö Chilen kaltainen härski hyökkäys demokratiaa vastaan olisi mahdollinen ja antaisivatko länsimaat sen tapahtua, jos hyökkääjä olisi oikealla puolella?
Kyllä, vastaa Käkönen.
”Jos jokin ääri-islamilainen suuntaus saisi vallan demokraattisissa vaaleissa ja se syrjäytettäisiin USA:n tuella ja sanottaisiin, että uudet vaalit järjestetään myöhemmin, varmaankin se hyväksyttäisiin.”
Niin on jo käynytkin, vaikka ei USA:n tuella.
Algeriassa ääri-islamilaiset voittivat vaalit 1991, mutta hallitus ei suostunut vahvistamaan tulosta. Alkoi sisällissota ja kaaos, joka jatkuu yhä.
Jostain syystä demokratiaa vaativat sanat eivät ole sinkoilleet Algerian suunnalla.
Anu Partanen
kuva Luis Baudrand
