09. toukokuuta 2003
Teksti:

Siskot, veljet. Tässä sitä ollaan. Evakkovuosi Kainuussa lähestyy loppuaan. Elän kohtalokkaita hetkiä. On lentokenttäfiilis.
    En osaa tehdä mitään. Kävelen vain ympäriinsä ja ihmettelen. Käteen unohtuu joku tavara, niin kuin tiskiharja. Parin tunnin päästä se löytyy vaatekaapista.
    Pakkaamiseen ei mennyt kauan. Olen vissiin aika köyhä. Maallinen omaisuuteni käsittää viisi jätesäkillistä kirjoja, vaatteita ja kenkiä.
    Huvittaa, että raijasin kaikki bilekamppeenikin tänne maastopukujen, gore-texien ja talvilenkkareiden luvattuun maahan. Ylipukeutuminen tuottaa minulle välillä suunnatonta riemua. Kaikki mikä on liikaa, käy. Pinkki kumimekko oli siis välttämättä saatava mukaan.
    Ehkä minulle on riittänyt pelkkä tietoisuus rakkaista bilekamppeistani. Siellähän ne ovat roikkuneet kaapissa käyttämättöminä koko talven, paitsi viimeisenä Ämmänsaaren-juhlailtanani, pitkänäperjantaina.
    Olin silloin kyläpahasemme lyhythameisin, haikein ja humalaisin. Kunniaksi kaikki. Slaavilaisiahan tässä ollaan.
    Haikeutta lisäsi, että jäin loppuillasta yksin. Kainuulaisilla juomatavoilla lienee ollut osuutta asiaan. Eräskin escorteistani voitti päivällä pilkkikilpailut ja kippasi epähuomiossa pohjiksi kossupullon ja sixterin kaljaa. Notta se siitä käskynkästä.

Mutta hauskaa oli. Ja nyt olen lamaantunut. Syy tiedetään. En kestä jäähyväisiä.
    Olen herkkä itkemään ja muutenkin eron hetkiin liian melodramaattinen tyyppi. Alan kuvitella olevani elokuvassa. Suusta putkahtelee teatraaliseen tyyliin kuolevan ihmisen repliikkejä. Taustalla erotan taivaan kumeat kellot.
    Ettekö te kuule tuota, kyselen. Mitä siihen voi vastata.
    Jäähyväistilanteissa yleensä kiirehdin muodollisuudet. On tapahtunut niinkin, että livistän paikalta. Jos pakoon ei pääse, touhuilen maanisesti jotain tai kerron huonoja vitsejä. Sijaistoimintaa on pakko keksiä.
    Graduprojekti on onneksi edennyt hyvin. Tätä kirjoittaessa työstä on valmiina 80 sivua. Saan hässäkän ennen kesää tarkastukseen.
    En minä sitä.

Jätesäkkieni lomitse puikkelehti juuri äsken isä, joka on hieman harmaampi, hieman kumaraisempi, kuin tullessani syksyllä. Äiti siinä vieressä seistä torotti kädet lanteilla ja suunnitteli takapihan kevätsiivousta.
    Isä haluaisi odottaa, että lumet sulavat, mutta äidin tekee mieli lapioida piha ja hajottaa jäät rautakangella. Sellaisia he ovat.
    Täytyy poistua nopeasti.

Anne Moilanen