09. toukokuuta 2003
Teksti:

Taisto Miettinen ottaa lähtöasentoa Kaivopuiston hiekkatiellä. Valmistautuminen kesäkuisiin maailmanmestaruuskisoihin on alkanut. Toistaiseksi kyse on kuivaharjoittelusta: lenkkeilystä ja punttisalitreenistä. Peliväline kun on vielä haussa.
    ”Ihan reippaasti olen vaan mennyt kysymään sopivan näköisiltä naisilta, että kiinnostaisiko. Noin puolet on heti, että no way, puolet taas on ainakin uteliaita”, Miettinen kuvailee hakuprosessia.
    Sopivaa varustetta on metsästetty myös ilmoituksilla esimerkiksi Domman ilmoitustaululla: Kiinnostaisiko sinua osallistua aiemmin hyvin sijoittuneen miehen kanssa eukonkannon MM-kisoihin heinäkuun alussa? Tarjolla on unohtumaton kilpailu Yläsavossa noin 10 000 -henkisen yleisön saattamana.
    Kiinnostuneille määriteltiin myös laatuvaatimukset: pirteä, huumorintajuinen n. 46-49 kg nainen.
    Vastauksia ilmoituksiin ei ole vielä tullut.

Miettinen, perheellinen mies, ei suinkaan lenkkeile sirojen naisihmisten perässä yksinäisyyttään tahi huikentelevaisuuttaan. Kyse on kovasta urheilusta.
    Mies on osallistunut Sonkajärvellä, Pohjois-Savossa, järjestettäviin eukonkannon maailmanmestaruuskisoihin 90-luvun puolivälistä saakka. Kakkossijoja on napsunut tasaiseen tahtiin, mutta kaikkein kirkkain mitali on vielä toistaiseksi voittamatta.     Voitot menevät säännöllisesti Suomenlahden eteläpuolelle.
    ”Viron pojat on tässä lajissa ihan hurjaa porukkaa. Ennen kuin kisoihin tuli 49 kilon painoraja, niiden naiset olivat sellaisia vaahtosammuttimen kokoisia, kolmekymmenkiloisia tyttöjä”, kantokarju hymähtää.
    Niin kevyitä naisia Miettinen ei ole kisoihin kehdannut kannettavaksi tuoda. Kevein eukko on painanut sentään kolmekymmentäkuusi kiloa. Mutta siinäkin on kannettavaa kerrakseen.
    ”Homma näyttää ehkä ulkopuolisesta kevyeltä, mutta oikeasti eukonkanto on raskain urheilulaji, mitä olen ikinä harrastanut. Kun on juossut nainen selässä hiekkaesteiden ja vesiesteen läpi, niin sitä on maaliin ehtiessä suorastaan veemäinen olo, koko kroppa on ihan hapoilla.”

Helpoltahan se näyttää. Ja hupaisalta: toinen toistaan mielipuolisemmista kesätapahtumista juuri eukonkanto on vienyt Suomen maailmankartalle.
    Kaksimetristen karjujen kirmailua on saatu ihmetellä televisiosta Japanissa saakka. Muun muassa Yhdysvalloissa ja Australiassa järjestetään keväisin eukonkantokisojen MM-karsinnat.
    Kilpakumppanilta – siis eukolta – kisa vaatii hyvää huumorintajua. Kolme-neljä minuuttia kestävän kirin aikana Miettisen selässä ylösalaisin roikkuva nainen joutuu pitämään kantajastaan kiinni kuin takiainen välttääkseen pulahtamisen vesiesteen syövereihin. Silti eukkoja on Miettiselle aina löytynyt, ja vaimokin suhtautuu harrastukseen kannustavasti.
    ”Edellisvuotinen kilpakumppani muutti juuri pois Helsingistä, joten tänä vuonna olen hakenut eukkoa ilmoitusten avulla. Naiset, jotka ovat lähteneet leikkiin mukaan, ovat aina jälkeenpäin kehuneet kisaa ikimuistoiseksi elämykseksi”, Miettinen kehaisee.
    Siviilissä juristina toimiva Miettinen lähentelee jo neljääkymmentä, mutta radan laitaan siirtyminen ei ole vielä käynyt miehen mielessä.
    ”Jotenkin tämä laji tuntuu juuri minulle sopivalta, ja kannustimena on tietysti lukuisat MM-mitalit. Kyllähän se kultamitali olisi komea kruunaus uralle. Kun vaan jäisivät ne hiivatun virolaiset tänä vuonna kotiinsa”, Miettinen tuumii ja vilkaisee harjaantuneesti ohi hölkkäävää lenkkeilijänaista.
    ”Tuossa olisi aika sopivan näköinen eukko. Pitäisiköhän kysäistä?”

Henrikki Timgren