25. huhtikuuta 2003
Teksti:

Äidin kuolema muutti lapsuuden – ja oman vanhemmuuden

Mikko Aarne, 28, on helsinkiläinen kustannustoimittaja ja kahden lapsen isä. Hänen äitinsä kuoli hänen ollessaan 14-vuotias ja isänsä kymmenen vuotta myöhemmin. Isä ei ehtinyt nähdä kaksi viikkoa aiemmin syntynyttä pojanpoikaansa.

”Äidin kuoleman jälkeen asuimme pikkusiskon kanssa käytännössä kahdestaan, kun alkoholisti-isästä ei oikein ollut huoltajaksi. Sellaista Huvikumpu-meininkiä, ei nukkumaanmenoaikoja, vaan aina kavereita nurkissa. Mutta en muista lapsuusvuosista paljoakaan. Kun joutuu ottamaan liian ison vastuun liian varhain, täytyy luoda selviytymisstrategia. Minun oli torjunta; suljin ikävät asiat pois mielestä. Peppi Pitkätossun elämäntilanteesta seuraa se, että täytyy olla aina hauskaa ja maailman vahvin, oli rahkeita tai ei.
    Rikkonaiset kotiolot jättivät jälkensä: meistä molemmista tuli oikein mallikansalaisia, joilla on kunnon elämä, perhe, asunto, auto ja vakituinen työpaikka jo nuorena. Tiedän kohtalotovereita, jotka ovat täysin kyvyttömiä asettumaan aloilleen, mutta itse olen sitoutunut sitäkin enemmän.
    Esikoispoikani syntyessä olin vielä itsekin kakara, 23-vuotias. Tuoreet vanhemmat hakevat yleensä kaikupohjaa omilta vanhemmiltaan: minkälainen minä olin tuossa iässä, onko tuo piirre minulta peritty? Minä en voi kysyä keneltäkään, jäljellä on vain vanha neuvolakortti.
    Vanhempien puuttuessa isovanhemmista tuli tärkeitä. Välissä on kuitenkin aina ollut sukupolvien kuilu. Luonteva protestin ja toisaalta samastumisen kohde puuttui. Vaimoni joutuukin joskus kestämään varsin murrosikäistä käytöstä. Vanhempien tehtävä olisi paitsi taloudellinen apu ja 70-luvun vaippatarinoiden kertominen, myös positiivisen palautteen antaminen.
    Saarikoski kirjoitti, että hänen isänsä halusi pojasta jotakin piirongin päälle pantavaa. Sellainen vanhemman ylpeys voi lapsesta tuntua banaalilta, mutta sen puuttumisen huomaa. Hyväksyntää on haettava muualta: pomoilta, puolisolta tai kuka mistäkin.
    Oma katoavaisuus konkretisoituu, kun saattaa läheisen ihmisen ennen aikojaan hautaan. Äitini kuoli 42-vuotiaana. Jossain mielen sopukassa elää pelko, että se voisi olla myös minun kuolinikäni. Nyt kun se vähitellen lähestyy, alkaa mietityttää, että mitä sitä on tehnyt elämällään.
    Ulkopuolelta katsoen ehkä näyttää, että haen ympärilleni isä- ja äitihahmoja. Mutta en niinkään kaipaa sitä, että minulla ylipäätään olisi jotkut elävien kirjoissa olevat vanhemmat, vaan ikävöin niitä ihmisiä, jotka olivat vanhempani.”

Äidin vastuu arjesta

Johanna Kähkönen kuvitteli nuorempana, että 27-vuotiaana hänellä olisi jo kaikki lapset tehtynä. Diplomi-insinööriopinnot ja työ verkkosuunnittelijana kuitenkin veivät aikaa, ja perheen perustaminen pääsi käyntiin vasta viime vuonna. Toukokuussa vuoden täyttävän Siljan äiti on juuri palannut äitiyslomalta töihin.

”Raskausaikana kannoin huolta vain sikiön hyvinvoinnista. Ei tullut mieleenkään miettiä, pärjäisinkö itse vauvan kanssa synnytyksen jälkeen.
    Olisi ehkä kannattanut, sillä alun hankaluus oli kova kolaus. Lehdistä ja kirjoista olin saanut ruusuisen kuvan äitiyden ihmeellisestä onnesta.
    Imetystä markkinoitiin luonnonmukaisena vaihtoehtona ja äidin ja lapsen yhdessäolona. Ensimmäiset pari kuukautta olivat aika karseita, mutta sen jälkeen on ollut mukavaa. Olisi pitänyt tuntea itsensä paremmin: tarvitsen muissakin asioissa ensin totuttelua, sitten asiat alkavat rullata.
    Olen mielestäni perhekeskeinen ihminen, mutta en niin kotikeskeinen, etten tarvitsisi muutakin elämää. Palasin töihin heti äitiysloman jälkeen. Lapsi on ensin isänsä ja mummojen hoidossa ja menee tarhaan täytettyään vuoden.
    Moni on ihmetellyt, miten voin laittaa lapsen hoitoon näin pienenä. On kummallista, että pienen lapsen äitiä painostetaan jäämään kotiin, mutta isää ei. Lapsettomillakin ihmisillä tuntuu olevan mielipide siitä, miten minun pitäisi toimia. Totta kai tätä asiaa on pohdittu tarkkaan.
    Olen päätynyt ratkaisuun, joka itsestäni tuntuu parhaalta. Onneksi töissä on muita saman ratkaisun tehneitä naisia. Aiemmin saatoin lähteä parin kuukauden ulkomaankomennukselle muutaman päivän varoitusajalla. Se ei tietenkään enää käy päinsä.
    Julkisuudessa annetaan äitiydestä turhan kiillotettu kuva. Vaikka olen halunnut perheen pikkutytöstä asti, en osaa samastua superäitiin. Minusta miehen pitää olla yhtä lailla valmis sitoutumaan perheeseen. Tämä on aiheuttanut myös erimielisyyksiä, kun olen olettanut miehenikin näkevän asiat äidin silmin.
    Sanoisin mielelläni, että äitiys on rauhoittanut minua, mutta se ei taida olla totta. Liika itsekeskeisyys on kuitenkin karissut, perhe on nyt tärkein ja ensin pitää ajatella lapsen parasta.
    Olen alkanut katsella lähiympäristöä uusin silmin: uskaltaako täällä sitten aikanaan päästää lapsen kulkemaan yksin? Ympäristöongelmat, väkivalta ja tartuntataudit huolestuttavat uudella tavalla.
    Välillä pelottaa, kun lapsi on niin kiinni itsessä, mutta positiivisia puolia on kuitenkin paljon enemmän. Haluaisin olla kannustava äiti, joka osaa tukea lasten kehitystä omaksi persoonakseen, vaikka jokainen lapsi vaatisi erilaista äitiyttä.”

Hyppy uusperheen äidiksi

Elina Teerijoki on 28-vuotias turkulainen toimittaja, josta tuli vuosi sitten äitipuoli. Naimisiin mennessään hän sai miehen lisäksi lapsen, joka on nyt nelivuotias ja asuu pariskunnan luona joka toisen viikonlopun.

”Olin aina ajatellut, etten ikinä huoli miestä, jolla on lapsi edellisestä suhteesta. Mutta kun rakastuin nykyiseen mieheeni, asia alkoi tuntua ihan luonnolliselta. Tunsin miehen entuudestaan ja tiesin, mitä tilasin.
    Olimme alusta asti vakavissamme, halusimme perustaa perheen. Oli selvää, että miehen pieni tytär olisi sen perheen jäsen. Epäilyttävämpää minusta olisi ollut, jos mies olisi halunnut lapsesta eroon minuun tutustuttuaan.
    Mietimme pitkään, miten minun olisi paras tutustua lapseen ja hänen minuun. Ensimmäiset tapaamiset järjestettiin puolueettomalla maaperällä, leikkipuistossa ja kirpputorilla. Kävi mieletön mäihä: lapsi, silloin parivuotias, tykkäsi minusta heti. Hänen isänsä kysyi, jäisikö hän hetkeksi kanssani kahdestaan keinumaan, ja tyttö nyökkäsi. Se oli aika ihmeellistä. Minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta lapsista; suhde piti rakentaa alusta asti. Nykyään osaan jo komentaakin.
    Lapsi on läsnä myös silloin, kun hän ei ole paikalla. Puhumme hänestä paljon ja hänellä on kotona oma paikka ja omat tavarat. Kannan osaltani huolta ja vastuuta lapsesta ja tunnen myös iloa ja ylpeyttä hänestä. En voi tietenkään tietää, millaista on biologisen vanhemman rakkaus lasta kohtaan, mutta kyllä minä häntä rakastan.
    Totta kai välillä tuntuu, että toisen menneisyys pyörii aivan konkreettisesti jaloissa. Asioiden hoito lapsen äidin kanssa oli alussa vaikeaa, vaikka sujuukin nyt hyvin. On ollut tärkeää saada muodostaa ikioma ihmissuhde lapsen kanssa; silloin hän ei enää edusta vanhempiaan tai heidän suhdettaan. On vaarallista ladata lasta merkityksillä tai kaataa häneen omaa mustasukkaisuuttaan.
    Minulla on ollut onnea, sillä lapsi on ihana tyyppi. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että puolison lapsen kanssa synkkaa, vaikka hänestä opettelisikin huolehtimaan.
    Toivomme saavamme myös yhteisiä lapsia. Silloinkin haluaisin pystyä olemaan tasapuolinen mieheni tytärtä kohtaan. Oma esikoiseni syntyy aikanaan joukon jatkoksi. Mies ei ole viisastellut biologisella vanhemmuudellaan, vaan antanut minun etsiä itse tavan olla lapsensa kanssa.”

Huojentava abortti

26-vuotiaalle opiskelijatytölle abortti oli ratkaisu eettiseen ongelmaan, ei-toivottuun äitiyteen. Hän haluaa pysyä nimettömänä.

”Kun raskaustesti näytti plussaa, minulla oli vain yksi ongelma: kuinka saada lääkäri heti vakuuttumaan siitä, että tarvitsin abortin.
    Jo kuullessani abortista ensimmäisen kerran, tiesin, että tekisin sen, jos tulisin raskaaksi. Minulle abortti ei ollut eettinen ongelma vaan ratkaisu eettiseen ongelmaan, ei-toivottuun äitiyteen.
    Lääkäri kysyi tietenkin, mitä poikakaverini ajattelee asiasta. Entä äiti? Mitä se niille kuuluu, ajattelin. Vaikka kyllähän poikakaveri ja äiti päätökseni ymmärsivät.
    Ja milloin sitten aion hankkia lapsia, lääkäri kysyi. En koskaan.
    Lääkäri esitti, että kyse oli minun kypsymättömyydestäni ja kertoi, että suurin osa abortin tehneistä katuu valintaansa ja ettei sitä, kuka katuu, voi ennalta tietää. Onneksi opintoni olivat kesken. Se oli laillisesti pätevä peruste, ja sain lähetteen.
    Aprillipäivän aamuna kävelin Kätilöopistolle. Kahdentoista tunnin syömättömyys ja juomattomuus vapisuttivat jalkoja, samoin pelko komplikaatioista. Lääkärin selostaessa, miten abortti tehdään, helpotuin: tämähän on vain kuukautisten uudelleenkäynnistys ja istukan ja sikiön irtiotto.
    Silti kohtalotoverini itkivät sairaalassa. He eivät hyväksyneet omaa tekoaan. Useimmilla heistä oli pieni lapsi, eivätkä he olisi jaksaneet toista vauvaa heti perään.
    Odotin aamupäivän sängyssä innoissani asioiden järjestymisestä. Kello yhdeltä minut rullattiin leikkaussaliin ja nostettiin pöydälle. Kun tajuntani palasi, olin toisessa huoneessa. Mihinkään ei sattunut, mutta kuukautiset olivat alkaneet. Olin nukkunut pari tuntia enkä ollut enää raskaana.
    Pääsin pian takaisin samaan huoneeseen, josta aamulla lähdin. Huonetoverini itkivät edelleen ja pyysivät kipulääkettä, vaikka heidän raskautensa ei ollut niin pitkällä kuin minun. Oma operaationi oli ollut suurempi, ja teinkin johtopäätökseni kivun psyykkisyydestä.
    Sain juotavaa ja luvan kävellä, ja oloni kohentui loistavaksi. Muiden surun keskellä ei tietenkään voinut hehkuttaa onneaan, mutta hyppelehdin käytävää eestaas. Soitin äidille, ettei hän hermoilisi turhaan, koska kaikki oli taas kunnossa.
    Enää muutama tunti, ja pääsisin kotiin pois sairaalan hajusta ja hoitajien säälivistä katseista.
    Ennen kotiinlähtöä keskustelin lääkärin kanssa ja sain psykologin yhteystiedot; hänelle voisi soittaa, kun tehty alkaisi kaduttaa. Lääkäri painotti, että useimpia alkaa kaduttaa kuitenkin se, että olosuhteet olisivat ehkä sittenkin sopineet lapsen hankintaan. Raivostutti.
    Voin silti hyvin kuvitella, että joku alkaa myöhemmin, elämän takkuillessa, jossitella aborttinsa kanssa, koska lapsen kanssa kaikki olisi ehkä mennyt hyvin, ja sitten katumus ja psyykkiset ongelmat alkavat, kuten ennustettiinkin.
    Mutta abortti ei johdu aina olosuhteista. Se voi olla myös naisen tietoinen päätös, jolla ei ole mitään tekemistä opiskelun, avioliiton onnellisuuden tai muuta kuin lisääntymishalua koskevan henkisen kypsyyden kanssa.”

Lotta Sonninen
kuvat Tiina Palomäki