11. huhtikuuta 2003
Teksti:

Uutinen kuulosti lähinnä älyvapaalta. Valtiosihteeri Raimo Sailas työryhmineen ehdotti, että kymmenvuotias opintotukijärjestelmä kannetaan kaatopaikalle ja akateemisia osaajia aletaan tuottaa lainarahalla.
    Niin tyypillistä. Setä on itse tehnyt liki 30-vuotisen turvallisen työuran valtiovarainministeriössä eikä tajua, että nykyopiskelijat valmistuvat ihan toisille työmarkkinoille: akateemisiksi köyhiksi, työttömiksi, pätkätöihin, epävarmuuteen ja jatkuvaan turbulenssiin, jonka keskellä 200 opintoviikkoa eri aloilta saattaa olla parempi turva kuin putkitutkinto.
    Millaisella logiikalla voi päästä päätelmään, että laina kannustaisi tällaisessa yhteiskunnassa opiskelijaa valmistumaan?

Nimenomaan logiikalla, painottaa valtiosihteeri Sailas tilavassa työhuoneessaan, jonka ikkunan alla aukeaa Senaatintori. Valtiosihteeri uskoo ihmisten kykyyn tehdä rationaalisia valintoja.
    Täytyy ajatella loogisesti, näin:
    Suomalaiset haluavat pitää kiinni hyvinvointiyhteiskunnasta ja jopa kehittää sitä. Siihen tarvitaan rahaa, joten töihin rahaa tuottamaan on saatava enemmän ihmisiä kuin nyt. Opiskelijoidenkin on valmistuttava työntekijöiksi nykyistä nopeammin. Koska opiskeluajat eivät nykysysteemillä näytä lyhenevän tarpeeksi, systeemiä täytyy muuttaa.
    Laina olisi mallia kannustava. Kuukaudessa voisi nostaa niin suuren summan lainaa, että töissä ei tarvitsisi käydä. Lainan takaisinmaksua tuettaisiin antamalla valmistuneille isoja helpotuksia veroissa. Samalla opiskelijat miettisivät nykyistä tarkemmin, mitä kannattaa opiskella ja montako kertaa vaihtaa alaa.
    Sailaksen harmiksi kaikki eivät kuitenkaan ajattele näin rationaalisesti. Esimerkiksi opiskelijoiden käsitykset tulevista työmarkkinoista ja lainan turmiollisuudesta ovat hänen mielestään pahasti pielessä. Mutta palataan siihen vähän myöhemmin.

Valtiosihteeri Sailas tunnetaan kovana vallankäyttäjänä, jonka viesti kansalaisille tuntuu jatkuvasti olevan sama: kivaa saa olla vain niillä, joilla on varaa huvitella omalla kustannuksella. Yhteiselle pussille on turha kurkotella.
    Sailas ansaitsi maineensa kuuluisalla leikkauslistallaan vuonna 1992 toimiessaan valtiovarainministeriön budjettiosaston päällikkönä. Sailaksen paperi ykkönen karmi kansan selkäpiitä ainakin yhtä paljon kuin nyt puheena oleva työllisyysryhmän raportti. Paitsi selkäpiissä, leikkaukset tuntuivat myös kukkaroissa. Huomattava osa leikkauksista toteutui: tukia ja etuisuuksia karsittiin.
    Opiskelijoiden kimppuun Sailas on hyökännyt monesti aiemminkin. Opintotukijärjestelmä suosii suoranaista laiskottelua, hän lateli lehtihaastattelussa viitisen vuotta sitten – ja tuntuu edelleen olevan samaa mieltä. Opinnot pitkittyvät, koska valmistumiseen ei ole taloudellista pakkoa. Kyse on asenteista, ei toimeentulosta.
    ”Monella on se tilanne, että vanhemmat auttavat opinnoissa ja opintotuki tulee siihen päälle. Kun seuraa tuttavien puheita, niin usein käy ilmi, että vanhemmat avustavat opiskelijoita aika tavalla, ostavat esimerkiksi asunnon.”
    Ainakin siis VM:n isoimman virkamiehen tuttavapiirissä.
    ”Toinen syy opintojen pitkittymiseen näyttää olevan, että ei uskalleta ottaa lainaa silloinkaan, kun se olisi selvästi järkevää, vaan mennään töihin. Asennoituminen lainanottoon on epärationaalinen. Ei ehkä ole edes mietitty, mitä se tarkoittaa.”
    Ajatus lainamuotoisesta tuesta ei ole lobbari Sailakselle uusi – nyt se vain muotoiltiin konkreettiseksi toimenpide-ehdotukseksi.
    Oikeastaan opintotukiasia meni Sailaksen mielestä pieleen jo vuoden 1992 uudistuksen yhteydessä. Silloin esiteltiin nykyinen opintoraha ja asumislisä. Sailas olisi suosinut lainaa.

Tässä kohtaa opiskelijat alkavat hyppiä seinille. Heidän mielestään valmistumista hidastaa nimenomaan nykyisen tuen pienuus, joka pakottaa käymään töissä.
    ”Monissa tapauksissa sekin voi olla totta. Mutta vaihtoehtohan on juuri se, että otettaisiin jonkin verran lainaa opintotuen jatkeeksi”, Sailas selvittää.
    Nykyisellä opintotuen ja lainan yhdistelmällä, 650 eurolla kuussa, pitäisi tulla toimeen ihan hyvin, Sailas arvioi.
    ”Selvää on tietysti, että opiskelijoiden käsitys siitä, mikä on sovelias elintaso, on muuttunut. Aivan varmasti sillä summalla elää, mutta ei ehkä yllä haluamaansa elintasoon.”
    Myös opintotuen korotus voisi lyhentää valmistumisaikoja, kun työssäkäynti vähenisi. Sen Sailaskin myöntää.
    ”Varmasti se vaikuttaisi joidenkin kohdalla. Mutta sitten on näitä, sanotaanko kulttuureja tai elämäntapoja, joissa ajatellaan, että opiskelu on elämänvaihe, josta ei ole kiire pois.”
    Ahaa, ettei vain akateemisen vapauden kulttuuri, humanistinen haahuilu, häiritsisi valtiosihteerin kurinalaista mieltä? Hän itse valmistui valtsikasta neljässä ja puolessa vuodessa, vaikka meni jo opiskeluaikana töihin nykyiseen Tilastokeskukseen.
    ”Ehei, miksi se minua häiritsisi? En minä mikään orjapiiskuri ole”, valtiosihteeri myhäilee ja sanoo tykkäävänsä yliopistomaailmasta kovasti.
    ”Minun puolestani ne saavat haahuilla aivan niin paljon kuin haluavat, mutta täytyy muistaa, että siellä haahuillaan meidän muiden kustannuksella. Joku raja sillä pitää olla. Ilmaisen opiskelun mahdollisuus on muiden maksama palvelu. Jos kaikki alkavat haahuilla, niin ei yhteiskunta montaa päivää pysy pystyssä.”
    Ja toisaalta: järkevä, kurinalainen puurtaminen palkitaan aikanaan. Ehkä jopa hyväosaisuutena. Niinhän kävi valtiosihteerille itselleenkin. Opiskelu oli hyvä investointi.
    Parikymppinen pohjalaispoika Nivalasta rahoitti maisterin opintonsa kesätienesteillä ja stipendeillä, joita myönnettiin lahjakkaille, vähävaraisille opiskelijoille.
    ”Ja erittäin pidättyväisellä, nuukalla elämäntyylillä”, Sailas korostaa. ”Etenkin kaksi ensimmäistä vuotta elämäntyyli oli erityisen niukka.”
    Niinpä. Valtiosihteeri Sailaksen maailmassa ei juoda kolmen euron lattea eikä syödä chevre-salaattia ennen kuin velvollisuudet yhteiskuntaa kohtaan on hoidettu. Tällä hetkellä opiskelijan tärkein velvollisuus on huolehtia siitä, että hän pääsee mahdollisimman nopeasti liittymään veroa maksavaan työvoimaan.
    Maitokahvin jokainen voi juoda omalla riskillään, siis lainalla. Muuten riskin kantaa koko yhteiskunta.

Tylyä, mutta ainakin sisäisesti loogista. Vai onko?
    Demari Sailas puhuu velvollisuudentuntoisen maalaispojan suulla nuukuudesta ja yhteisvastuusta mutta tarjoaa samalla hyvinvointivaltion pelastusohjelmaksi suuria veronkevennyksiä. Niistä hyötyisivät ennen kaikkea suurituloiset.
    Sama asia ahdistaa monia myös opintotuen lainamallissa. Uskaltaisiko pienituloisen perheen vesa opiskella velaksi?
    Sailas sanoo, että koulutuksen tasa-arvo huoletti häntä itseäänkin ehdotuksia laadittaessa. ”Jo oman taustanikin takia.”
    Päätelmä on, että laina ei olisi köyhille opintojen este.
    ”Täytyy muistaa, että verotuki muuttaisi lainan huomattavalta osin tueksi – tuki vain ajoittuisi myöhemmille vuosille. Eikä sekään aika kaukana ole, ettei ollut minkäänlaista opintotukea. Silti meitä vähävaraisten muksuja tuli valtavasti opiskelemaan.”
    Sailaksen käsitys on, että 1990-luvulla hyväosaisten perheiden lasten osuus korkeakouluissa olisi kasvanut, toisin kuin parilla aiemmalla vuosikymmenellä. Jos näin on, nykyinen opintotukimalli ei olisi ainakaan tasannut epätasa-arvoa.
    ”Jos sanotaan ilkeästi, niin näyttää, että se olisi vaikuttanut jopa päinvastoin”, Sailas sanoo.
    Entä eriarvoisuus varakkaiden ja pienituloisten opiskelijoiden välillä? Ne, joita vanhemmat eivät tue, joutuisivat ottamaan selvästi enemmän lainaa.
    ”… ja olisivat heikommassa asemassa, kyllä. Mutta niin he ovat nytkin. Oli järjestelmä mikä tahansa, aina ne hyvätuloiset ovat paremmassa asemassa.”
    Eikö yhteiskunnan tehtävä olisi nimenomaan purkaa eroja ja vahvistaa tasa-arvoa?
    ”Kyllä. Varsinainen teoriani on, että koulutuksen eriarvoisuus ei johdu opintotukijärjestelmästä, vaan syrjäytymisproblematiikka alkaa varhemmassa elämänvaiheessa. Hyvätuloisten vanhempien aivan pienilläkin lapsilla on jo ihan toisenlaisia mahdollisuuksia kuin heikkotuloisten. Tehokkainta on tasata kuiluja peruskoulussa ja osin jopa päiväkodeissa.”
    ”Lisäksi on hyvä muistaa, että rajaton, ilmainen opiskeluoikeus on kaikkein suurin opintotuki. Maksuton yliopisto yhdistettynä hyvätuloisten yliedustukseen on itse asiassa suuri tulonsiirto köyhiltä rikkaille. Siinä on sellaista analyysia, jota toivoisin enemmän.”
    Enemmän analyysia tarvittaisiin Sailaksen mielestä myös opiskelijajärjestöissä.
    ”Aluksi raporttiin tuli yllättävän paljon aivan seinästä reväistyjä kannanottoja”, hän suomii.
    Kokonaisuus ja asiayhteydet tuntuivat olevan hukassa ja koko opiskelijaliike katteettomien pelkojen vallassa. Ja ylioppilaita sentään ollaan.
    ”Suhteellisuudentaju pitäisi säilyttää. Tällainen reaktio, että nyt hirveä mörkö syö meidät, ei ole perusteltu. Lainamalli on maailmalla ihan yleinen ja monissa maissa käytössä on lisäksi lukukausimaksut.”
    ”Minulle on välittynyt kuva, että 90-luvun talouskriisi asuu opiskelijoiden takaraivossa. Se on jättänyt tällaisia atavistisia pelkoja, kuten ylimitoitettu pelko työttömyydestä.”
    Opiskelijat eivät ehkä ymmärrä tarpeeksi siitä, millaista maailma ja etenkin millaisia työmarkkinoita kohti ollaan menossa, Sailas arvelee. Talousjärjestelmästäkään ei tiedetä tarpeeksi, vaan pelätään vanhasta muistista lainan korkoja – vaikka euroaika on muuttanut korot vakaammiksi ja markka-aikaa matalammiksi.
    Pelko on ymmärrettävää, mutta turhaa, Sailas sanoo ja korostaa, että tarjolla on myös hyviä uutisia. ”Eihän tämä mikään kurjistamisoperaatio ole!”

Miltä tulevaisuus
sitten oikeasti näyttää, ellei pätkätöiltä ja turvattomuudelta? Lohduta meitä, Raimo!
    Ja Raimo Sailas lohduttaa. Nuorten akateemisten avuksi tulee suurten ikäluokkien ikääntyminen. Aivan pian avautumassa on suuri määrä uusia työpaikkoja. Käänne tulee olemaan jyrkkä ja nopea, itse asiassa muutos on jo alkanut.
    Työvoimasta tulee pulaa, eikä vain lääkäreistä ja insinööreistä.
    ”Suomen kehitys näyttää siltä, että koulutetuilla, työhaluisilla nuorilla on erittäin hyvät työmarkkinat edessään.”
    Mutta muuttuuko pätkätyökulttuuri, joka nyt pitää etenkin nuoria naisia loputtomassa epävarmuudessa? Sailas uskoo, että muuttuu.
    ”Jatkossa meillä on työntekijän markkinat, joilla työnantaja ei voi enää kohdella työntekijää miten tahansa.”
    Toivoa on luvassa jopa humanisteille ja julkisen sektorin alipalkatuille akateemisille. Sailaksen käsitys nimittäin on, että työvoimapula tulee nostamaan joidenkin akateemisten alojen ”kummallisen huonoja” palkkoja.
    Entä mitä tapahtuu tieteenaloille, joilta ei valmistu tarpeeksi kannattavaan ammattiin? Haluaako kukaan opiskella folkloristiikkaa lainan varassa?
    ”Siinähän käy niin, että jos kaikki ensin lähtevät opiskelemaan diplomi-insinööreiksi ja lääkäreiksi, niin kohta on hirveä pula humanististen alojen ihmisistä. Kyllä työmarkkinat toimivat. Jos tulee ylilyöntejä, ne myös korjautuvat.”
    Kaunista ja ongelmatonta. Markkinamekanismi korjaa sen, missä ihminen ehkä erehtyy.
    Sailaksen maailma tuntuukin olevan ennen kaikkea laskennallinen. Shakinharrastaja tuijottaa pelilaudan kokonaisuutta, ja se kokonaisuus on kansantalous. Juuri nyt voittaminen vaatisi työllisyysasteen nostamista – yksilöiden tarpeista tai fiiliksistä viis.
    ”Mitään järjestelmää ei voi rakentaa yksittäisten elämäntilanteiden varalle”, hän korostaa. Jos ihmiset vain ymmärtäisivät tehdä rationaalisia, kokonaisuutta hyödyttäviä ratkaisuja, kansantaloudella ei olisi hätäpäivää.
    Mutta Raimo hei! Eikö ole inhimillistä, että ihmiset haluavat myös nauttia elämästään?
    ”Ooon tietenkin! Eikä siitä voi syyttää yksilöitä, vaan pelisääntöjä, jotka mahdollistavat sen, että niin tehdään muiden kustannuksella.”

Noora Jokinen
kuva Kirsi Heikkilä, kuvankäsittely Kirmo Kivelä