11. huhtikuuta 2003
Teksti:

Maailma on menossa vaaralliseen suuntaan, siis voi kauheeta. Sodat poksahtelevat siellä täällä, keuhkotaudit niittävät sitä, mitä epäonnistunut seksivalistus kylvää ja ihmiset luulevat, ettei ole enää cool olla cool.
    Nuoriso juoksee dreadlocksit tahmeina mielenosoituksesta toiseen ihan vakavana, eikä kukaan ehdi pysähtyä teeskentelemään, että mä olen viilee, tässä mä vedän ison lasi-ikkunan edessä hopeateetä, eikä mua mikään vois vähempää kiinnostaa. Ja juuri kun kaikki kankeat välisuomalaiset ovat oppineet olemaan etäisiä ja nyrpeitä, koko hoito muka menee pois muodista. Ei!
    Mutta niin se vaan on, että nykyään kaikki hihhuloivat ihan vapautuneesti. Ne hihhuloivat yhdestä kauheasta asiasta, nimittäin siitä, miten mahtavaa on olla tavis (tulihan se sieltä, ja nyt tätä sanaa ei saa enää toistaa missään yhteydessä).
    Kaikki hihkuvat suureen ääneen, kuinka eilen oli ihana Salkkareiden jakso ja sitten vielä sauvakäveltiin. Kukaan ei syö enää parmankinkkua vaan hallista jonotetaan lauantaimakkaraa. Karaoken laulaminen on nastaa, eikä lauantaisin kukaan ole enää baarissa, kun kaikki tuijottavat rivareissaan Bumtsi Bumia saunapyyhkeet pään ympärille käärittyinä. Siis voi helvetti.
    Hihhuloiminen on ihan jees silloin, kun toimeentulon äärirajoilla lähettää 150 tekstaria, joissa kehotetaan välttämään amerikkalaisia tuotteita. Tai kun mennään vapaaehtoisesti töihin maailman kärpäsrikkaimpaan helleloukkoon toiselle puolen palloa. Mutta hei pientä rajaa, ei tavallisista ihmisistä tartte välittää.

Tavallisesta ihmisestä kiinnostuminen on tyypillinen ilmiö, joka valtaa lehtien toimituksia aaltoliikkeen tavoin. Silloin joku reportaasihenkinen toimittaja lähtee katselemaan, miten tavalliset ihmiset elävät. Oo, se onkin jänskää. Niitä mennään pällistelemään ostareille ja marketteihin. Toimittaja seuraa tavallisen ihmisen päivää, juo sen kanssa aamukahvia ja vie lapsen päiväkotiin.
    Sitten se yrittää kirjoittaa kokemastaan jutun ja muistaa, miksi tavallinen ihminen on unohduksissa toimituksissa 362 päivää vuodesta.
    Lopulta toimittaja saa aikaiseksi vähän draamallisen jutun. Siinä korostetaan, miten tiukkaa ja harmaata tavallisen ihmisen arki on, hirveä härdelli ja rahastakin pulaa, vautsi vau. Juttu pannaan lehteen.

Mutta toimittaja, se olikin sitkeä pieni sika. Se ei antanut periksi, se jatkoi. Se halusi, että sen lehdessä on juttuja tavallisista ihmisistä, koska se luulee, että tavallinen ihminen haluaa lukea juttuja toisista tavallisista ihmisistä.
    Ja sen sijaan, että se olisi ryhtynyt kirjoittamaan kömpelöitä ja näsäviisaita kolumneja siitä, kuinka tulee olla cool, se keksi, että tavallaan se on itsekin tavallinen ihminen. Ja jotenkin se sai kaikki tavalliset ihmiset luulemaan, että se on niin siistiä, siis sellaisena t-juttuna oleminen.
    Mutta ei se ole. Ja oikeasti, unohtakaa se t-sana. Se on kamalinta, mitä suomen kielessä on keksitty sitten pimpsan.

haarakonttori@jippii.fi