14. maaliskuuta 2003
Teksti:

Aysu Shakir, 28, näyttää hermostuneen hilpeältä, kun hän astuu eduskunnan tyhjään istuntosaliin, jonne vain harvoilla ja valituilla on pääsy. Veteraaniedustajat, kokoomuksen Ben Zyskowicz ja kristillisten Päivi Räsänen keventävät tunnelmaa, ja Shakiria naurattaa, kuulemma enemmän kuin pitkään aikaan.
    ”Ai luulitsä, että tää on tylsä työpaikka? Voi olla, että demareissa onkin”, Zyskowicz hersyttelee.
    Räsänen esittelee äänestysnappulat ja Aysun mahdollisen istumapaikan – jos hän siis saa riittävästi ääniä sunnuntaina.
    ”Näiltä takarivin paikoilta, joilla uusimmat edustajat istuvat, pääsee kätevästi livahtamaan kahville”, Räsänen neuvoo.
    Eikä äänestysnappulalogiikassakaan ole hankaluuksia, jatkaa Zyskowicz. ”Jos olet hallituspuolueessa, painat vihreää, ja jos oppositiossa, niin punaista.”
    ”Ja tyhjällä voi protestoida”, Räsänen täydentää.

Mutta leikki sikseen. Kansanedustajan työ ei ole pelkkää läpänheittoa. On siis aika selvittää, kenen joukoissa Aysu Shakir seisoo – ja miksi.
    Yksi asia Shakirissa häiritsee nimittäin paljon: puolue. Kerrataanpa nopeasti hänen taustansa. Isä on Suomen tataareja, äiti turkkilainen, mutta Aysu on syntynyt Suomessa ja kasvanut Joensuussa. Kasvissyöjäksi hän päätti ryhtyä 12-vuotiaana, ja yläasteella ja lukiossa hän kuului eläin- ja kehitysmaakerhoihin.
    Helsinkiin muutettuaan hän on ollut perustamassa Suomen Attacia, toiminut European Women’s Lobby -tasa-arvojärjestössä, Allianssissa ja Suomen YK-liitossa. Nykyinen työpaikka on Ihmisoikeusliitossa projektipäällikkönä, joka koordinoi rasismin ja muukalaispelon vastaista Rasmus-verkostoa.
    Aysun vaaliteemoina ovat muun muassa ihmisoikeudet, luonnonsuojelu ja maahanmuuttaja-asiat. Ainakin neljässä lehtihaastattelussa ja parissa vaalipaneelissa hän on toistanut samaa mantraa: solidaarisuus ja tasa-arvo.
    Aivan selvä vihreä nuori, tai ehkä Vasemmistoliiton naisia. Mutta ei. Aysu Shakir liittyi Suomen sosialidemokraattiseen puolueeseen – 18-vuotiaana. Ja demareiden listoilta hän on myös ehdokkaana, kun kerran pyydettiin.
    Miten Shakirin arvoilla voi olla ehdokkaana puolueessa, joka on hyväksynyt muun muassa pikakäännytysmenettelyn ja viidennen ydinvoimalan?
    ”Tätä minulle on sanottu vaalikentälläkin. Että olisin ihan hyvä ehdokas, mutta puolue on väärä”, Shakir huokaa.
    Miten Shakir vastaa niille, jotka äänestäisivät häntä muuten, mutta pelkäävät äänen menevän Paavo Lipposelle?
    ”Minä en ole Paavo Lipponen”, Shakir sanoo jämerästi ja näyttää hetken verran jo hermostuvan, mutta jatkaa sitten pehmeämmin – tai pitäisikö sanoa poliitikkomaisemmin.
    ”Demarit ovat perustaneet ympäristöministerin viran. Ja esimerkiksi toimeentulotuen asumisomavastuu olisi kaksikymmentä prosenttia, jos kokoomus olisi saanut päättää. Meidän ansiostamme se on nyt seitsemän, joka sekin pitäisi poistaa”, Shakir luettelee ja alkaa kuulostaa Vasemmistoliiton Suvi-Anne Siimekseltä, joka selittelee puolueensa seikkailuja konsensushallituksessa.
    ”Minä haluaisin tuoda demareihin lisää näitä kannattamiani arvoja, jotta ne näkyisivät enemmän päätöksenteossa. Viedä puoluetta takaisin oikeal… ei kun siis vasemmalle raiteelle.”
    Selvä. Jätetään ikävät kysymykset hetkeksi ja otetaan takapakkia oikein kunnolla: vilkaistaan Aysun lapsuuteen. Ehkä siten selviää, miksi solidaarisuus on hänelle niin tärkeää.

Aysun perhe oli ihana. Isä vei ja neljä vuotta vanhempi isosisko otti mukaan rokkikeikoille katsomaan Aysun lemppareita eli Juliet Jonesin sydäntä, Neljää Ruusua ja Kebaa.
    Vanhemmat omistivat yhdistetyn eläin- ja lelukaupan, jossa tyttäret viettivät paljon aikaansa. Kultapyrstössä myytiin akvaariokaloja, marsuja, papukaijoja ja undulaatteja. Aysun suosikki oli Jaakko-papukaija, joka osasi sanoa ”Päivää, kuinka voin auttaa”, jos perhe oli takahuoneessa asiakkaan tullessa sisään. Kun Jaakko myytiin, Aysu ei puhunut isälleen viikkoon.
    Toisella puolen kauppaa taas oli barbie-nukkeja ja robottihahmoja – vain karkkihylly puuttui. Eikä kotona yritetty opettaa liikemaailman kylmiä lakeja. Ehei: jos joku perheenjäsen uhkasi joutua Monopoli-pelin tiimellyksessä konkurssiin, hänelle annettiin pankista lisää rahaa. Jos jotain kotona opetettiin, niin se, että hyvä olo ei tule voitosta. Se tulee siitä, että antaa toisillekin jotain.
    Koulussa oli vähän ikävämpää, vaikka numerot olivat hyviä. Yhtälö Joensuu, hassu nimi ja ulkomaalaiset piirteet ei ole kaikkein suotuisin.
    Shakiria ei kutsuttu synttäreille ja kiusattiin ihan suoraan: pojat potkivat, löivät ja nimittelivät Aisu-haisu haisuliksi.
    Sen tajusi jo lapsikin: ei tunnu kivalta, jos suljetaan yhteisöstä pois.
    ”Siksi minusta tuli kai niin huolestunut kaikkien hyvinvoinnista.”
    Nykyään parhaat ystävät kutsuvat Aysua Haisuliksi.

Aysu Shakir vaikuttaa kovin kiltiltä. Kun Ylioppilaslehti lähetti kuvitteellisen Aura Laaksosen nimissä pudotuspelin ehdokkaille sähköpostia, jossa Aura kertoi ystävänsä masennuksesta ja pyysi apua, Aysu mietti Auran asiaa iltaisinkin. Laaksoselle vastanneista Shakir oli ainoa, joka pyysi ottamaan yhteyttä uudelleen, jos ystävä ei saa apua muualta. Ihmisoikeusliitossa hän auttaa muun muassa lapsiperheitä ja maahanmuuttajia toimimalla ”tietopankkina”. Hän tietää, kuka tietää.
    Paitsi kiltiltä, Aysu vaikuttaa myös helvetin tylsältä. Mutta sitähän Ylkkärin pudotuspelissä etsittiinkin, vähiten inhottua. Aysu tekee pyyteetöntä työtä järjestöissä, ei juuri juo, on aika tiukkana huumeiden suhteen, ei seurustele, kutsuu itseään työnarkomaaniksi…
    ”Ei ei ei! Kaikkea muuta saatan olla, mutten tylsä!”
    No hyvä. Milloin viimeksi Aysu Shakir teki jotain, missä on särmää?
    ”No siis tuota, onhan sitä nyt jotain… Yläasteella uin kerran rintsikoissa, mutta kaikkihan sitä tekee, äh… Mä mietin.”
    Aysun miettiessä voimme vielä lisätä kyynisyyttä. Olisiko Shakir sittenkin vain demarien täsmäehdokas, kiintiöetninen? Tiedättehän: nuori, nainen, monikulttuurinen tausta, älykäs ja nätti.
    Onko vain sattumaa, että hän istuu metroasemien seinällä demarien vaalimainoksessa nimenomaan Paavo Lipposen edessä? Onko etnisellä taustalla saanut pientä lisänostetta demarinuorten kärkikaartin nokittelupelissä?
    ”Pyydän huomauttaa, että minut valittiin demarien ehdokasäänestyksessä, jossa kaikilla oli äänioikeus. Moni kunnallispoliitikko jäi rannalle. Että ei se ihan puoluejohdon taktikointia voi olla.”
    ”Mutta en voi sanoa, etteikö minua oltaisi joskus erityiskohdeltu positiivisesti taustani vuoksi. Ja onhan siellä puolueen sisällä nokittelua, mutta enemmän yhteispeliä.”

Villejä tekoja ei vieläkään tahdo muistua Aysun mieleen, joten sillä välin Ben ehtii neuvoa Aysua lisää. Aihe on tärkeä: miten toimia, kun jumahtaa keskusteluun jankuttavan kansalaisen kanssa.
    Neljä lausahdusta riittää ohittamaan kiusalliset aiheet, kunhan vain välttää toistoa ja vaihtelee äänenpainoa, Ben ohjeistaa. Ne ovat:
    ”Vai niin.”
    ”Onko niin?”
    ”Näin on.”
    ”Senhän sanoo järkikin.”
    Shakir olisi tarvinnut Ben-sedän neuvoja jo hiukan aikaisemmin. Ensimmäiset vaalimonisteet hän jakoi paukkupakkasessa uudenvuodenaattona. Siitä lähtien hän on oppinut, ettei kaikkiin kansalaisten kysymyksiin osaa vastata.
    ”Se on ollut vaikeaa, kun mä olen sellainen perfektionisti. Kai sekin tulee sieltä lapsuudesta, että haluaa tulla hyväksytyksi ja tehdä työn aina mahdollisimman hyvin. Kaverit sanoo, että mä olen liian kriittinen itseäni kohtaan.”
    Vai niin.
    ”Mutta ei kaikkea voi aina perustella kokonaan, ei elämä ole mitään analysointia.”
    Senhän sanoo järkikin.
    ”Kun säkin toimittajana jankutat mulle koko ajan, että miksi mä olen demareissa. No isosisko kannusti mukaan ja ne arvot tuntuivat ja tuntuvat edelleen läheisiltä. En ole harkinnut hetkeäkään puolueen vaihtamista”, Shakir puuskahtaa.
    Onko niin? Aysun isosisko istuu muuten Joensuun kaupunginvaltuustossa.
    ”Mutta joo, mun ihannehallituksen muodostaisivat vihreät, vasemmisto ja demarit”, Shakir sanoo ja ihmettelee miksi edustajien pöytien alla on vain yksi roskalaatikko.
    ”Eiks täällä oo paperinkeräystä?”
    On siellä. Roskikset ovat nimenomaan keräyspaperille, eduskunnan tiedottaja Rainer Hindsberg selventää.
    ”Mitäs noi valkoiset nappulat sitten on”, Shakir haluaa vielä tietää.
    Ben tietää.
    ”Se onkin jo vähän vaikeempi juttu, niistä me pyydämme sitten puheenvuoroa. Vaikka eihän me kukaan vielä tiedetä, istummeko seuraavassa eduskunnassa.”
    Ai niin, oli jo unohtua. Aysun pitäisi saada tukijoukon laskelmien mukaan
    5 000 ääntä, jotta hän pääsisi painamaan valkoisia nappeja.
    Tukijoukkoon on tullut mukaan parinkymmenen kaverin lisäksi neljäkymmentä lisää – osa Aysulle täysin tuntemattomia.
    ”Me ollaan päätetty tehdä hyvä kampanja, vaikka onhan ensikertalaisen vaikea jäädä ihmisten mieliin. Neljän vuoden päästä on kuitenkin uudet vaalit.”

Siitä tylsyydestä vielä. Aysu Shakir on bailannut Tokion yöelämässä, trekannut Nepalissa ja matkustanut yksin rämällä bussilla Argentiinasta Boliviaan.

Riku Siivonen ja Noora Jokinen
kuva Veikko Somerpuro