Joulukuussa 1995 Rakennushallitus yksityisti kiinteistöpalvelunsa siivousyhtiö Engeliksi. Toistatuhatta siivoojaa saneerattiin tylysti pihalle.
Vastoin odotuksia siivoojat, kouluttamattomat keski-ikäiset naiset, haastoivat entisen työnantajansa oikeuteen. Irtisanomiset tuomittiin laittomiksi, ja valtio joutui pulittamaan siivoojille miljoonia markkoja.
Ainesta pönäkälle lakisarjalle – tai koruttomalle arkidraamalle.
Tänään perjantaina ensi-iltansa saava Eila edustaa jälkimmäistä. Se on kertomus yhdestä siivoojasta isompiensa edessä. Röyhelöistä riisutun tyylin takaa löytyy ohjaaja Jarmo Lampela.
Lampelaa, 38, on viime vuosina tituleerattu tiuhaan yhdeksi uuden ohjaajasukupolven lipunkantajaksi. Ikätoveriensa joukossa Lampela tuntuu kuitenkin oudolta linnulta. Hänen konstailemattomat kuvauksensa Helsingin huumenuorista ja pikkukaupungin elämästä eroavat melkoisesti viime vuosien kotimaisista kassamagneeteista: ei trendikkäitä sankareita, ei tunnettuja näyttelijöitä, ei Kontulan gangstereita, ei villiä seksiä, ei nostalgiaa, ei edes kunnon sosiaalipornoa.
Paljastettakoon, ettei Eilaltakaan kannata odottaa mitään edellisistä. Kyseessä on jälleen arkinen tarina. Ja kuten Lampelan elokuvissa on totuttu, näyttävin toiminta tapahtuu taas päähenkilön korvien välissä.
Kuulostaako tylsältä?
Lampelan aiempien elokuvien vastaanotosta päätellen ei pitäisi kuulostaa. Lampela tyhjensi Joki-elokuvalla viime vuonna Jussi-palkintopöydän ja päälle ropsahti elokuvataiteen valtionpalkinto. Vajaan kymmenen vuoden takainen esikoinen, Sairaan kaunis maailma, keräsi hulppeat 70 000 katsojaa, ja pienellä budjetilla tehty Jokikin mukavasti 35 000.
Arki viehättää ilmeisesti muitakin kuin Lampelaa. Mutta miksi ihmeessä?
Lampela sytyttelee paksua Hoffner-sikaria.
”Eilan tarinan kanssa tuli sellainen olo, ettei tälle voi kääntää selkäänsä. Jos valtio kohtelee työntekijöitään kylmällä bisneslogiikalla ja yksityistää julkisia palveluyrityksiä pörssikäyriä tuijottaviksi pörssiyhtiöiksi, ollaan todella heikoilla jäillä”, hän sanoo.
Repivä action ja spektaakkelimaiset tarinat eivät Lampelaa kiinnosta. Hänen mielestään mutkikkaita tapahtumaketjuja kiinnostavampaa on se, mitä ihmisten – elokuvien roolihahmojen – päässä liikkuu.
”Mistä he lähtevät, minkälaisten ongelmien kanssa he painivat, mihin ratkaisuihin he päätyvät. Tätä kautta se arkikin astuu mukaan kuvaan”, hän selittää.
Eilassakaan Lampelaa ei kiinnostanut dramaattinen tarina vaan Eilan kehitys.
”Omanarvontunnon löytääkseen pitää tehdä jotain omaa arkeaan suurempaa. Eila myötäilee aluksi muita ärsyttävyyteen asti ja tekee vääriä ratkaisuja hyvistä lähtökohdista. Todellinen selkäranka mitataan kuitenkin vasta, kun selkä on seinää vasten.”
Eilan on käsikirjoittanut Tove Idström ja pääosaa esittää Sari Mällinen.
Oliko elokuvaohjaajamiehellä vaikeuksia samastua keski-ikäisen naissiivoojan maailmaan?
”Siivoojan hommia tuli nuorempana tehtyä aika paljon – se ei ole opiskelijalle outoa puuhaa”, Lampela kuittaa.
”Kun Tove kertoi ekan kerran Eilan käsikirjoituksesta, sanoin siltä seisomalta, että kun ohjaajaa tarvitaan, täältä löytyy. Tunsin heti tietäväni, millaisista ihmisistä elokuva tulee kertomaan. ”
Eila on lähellä ohjaajaansa myös toisella tavalla.
”En osaa sanoa, kuinka selvästi Eila tuntui omien lamatraumojen purkamiselta elokuvaa tehdessä, mutta lopputulosta katsoessa ajatus tuntuu hyvin selvältä.”
Helsingissä muutaman vuoden asunut Lampela on löytänyt Suomenlinnasta rauhallisen tyyssijan. Vuoden alusta Lampelan, hänen vaimonsa ja vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisen poikansa majapaikkana on ollut saarella sijaitseva valtion taiteilijatalo.
Sen enempää Lampela ei halua yksityiselämästään puhua.
”Tunnen itseni kiusaantuneeksi puhuessani omasta arkielämästäni. Uskon, että normaali ihminen voi elää ihan hyvin tietämättä, mitä mulla on vaatekaapissa.”
Normaali ihminen saattaisi tietysti ihan muuten vain haluta tietää esimerkiksi, mikä on seesteisen perheenisän vasemmassa kädessä vilahtavan tatuoinnin tarina.
Turha toivo. Kerrataan siis uraa.
Paikallaan pysyminen on uutta Kemijärveltä kotoisin olevalle ohjaajalle.
Kaksikymmentä vuotta sitten hämäläisen Ruoveden lukion viimeisen ylioppilaskokeen ja paikkakunnalta muuton väliin jäi vajaa tunti. Sen jälkeen työ ja opiskelu ovat kuljettaneet Lampelaa ympäri maata. Matkamittarista löytyy paikkakuntia Hangosta Ivaloon, kaikkiaan parisenkymmentä kappaletta. Joensuussa löytyi harrastajateatteri, ja teatteria hän on tehnyt muun muassa Lahden Vanha Juko -teatterissa.
Tultuaan Helsinkiin opiskelemaan Lampela kokeili ensin vuoden teatterikorkean näyttelijälinjalla. Kun näyttelijäkokemukset yhdistyivät lukioaikoina alkaneeseen kirjoitusharrastukseen, Lampela alkoi pohtia kiinnostuksenkohteiden limittämistä.
Ratkaisu löytyi Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1987.
”Taikissa oli tuohon aikaan yleinen elokuvalinja, jolla opiskeltiin kaikkea lavastuksesta leikkaukseen. Parasta siinä oli se, että aluksi sai kokeilla elokuvanteon eri vaiheita. Ohjaamisesta kiinnostuin vasta neljäntenä vuonna tekemäni apulaisohjaajakeikan jälkeen. Tuntui siltä, että tähän voisi keskittyä vähän pidempään.”
Lampela valmistui vuonna 1992. Lopputyön ja ensimmäisen pitkän elokuvan väliin mahtui viisi vuotta erilaisia teatteri- ja tv-ohjauksia. Sitten ensimmäisen pitkän elokuvan aihe käveli vastaan.
Työ juoksutti 1990-luvun puolivälissä Kruunuhaassa asunutta Lampelaa Helsingin ja Tampereen väliä. Kotimatka taittui usein öisen Ritaripuiston kautta ja näky jäi vaivaamaan mieltä: puisto täynnä teini-iän kynnykselle kurkottavia nuoria, monet aivan umpitunnelissa.
Lampela alkoi kierrellä nuorisokahviloita. Yhtenä iltana Katajanokan kuppilassa roikkuva teini-ikäinen poika kertoi samanikäisestä kaveristaan. Poliisit olivat ratsanneet tämän kotoa neljänneskilon hasista. Vanhemmat olivat olleet kuin pesäpallomailalla lyötyjä.
”Sairaan kauniin maailman aihe tuli eteen itsestään. Näiden nuorten kanssa pyöriessä alkoi väkisinkin miettiä, miten kontakti lasten ja vanhempien välillä katoaa näin totaalisesti.”
Sairaan kaunis maailma on edelleen Lampelan katsotuin elokuva. 1990-luvun Täältä tullaan elämäksi hehkutettu elokuva pysyi otsikoissa puhuttavan aiheensa lisäksi kuudensadan vittu-sanansa ja teknohenkisten värifilttereidensä voimalla.
Lampela ei kuitenkaan muista Sairaan kaunista maailmaa sen saamasta mediahuomiosta tai kotimaiselle elokuvalle kunnioitettavista katsojaluvuista. Tärkein palaute tuli muualta.
”Kiersin yhden talven aikana melkein kahdessakymmenessä koulussa, joissa katsottiin ensin leffa ja puhuttiin sitten sen aihepiiristä. Niitä keikkoja muistelen lämmöllä.”
Lampelaa voisi huoletta hehkuttaa koko elokuvanteon prosessia hallitsevaksi auteuriksi. Hän on paitsi ohjannut, myös käsikirjoittanut Sairaan kauniin maailman ja Joen. Ohjaajakultti kuitenkin ärsyttää häntä.
”Elokuvat syntyvät aina koko porukan yhteisen tekemisen kautta ja prosessi elää koko ajan. En todellakaan halua olla poliisina vahtaamassa näyttelijän jokaista elettä ja korjailla sitä, miten se pitää kahvikupista kiinni.”
Lampelan kanssa työskennelleet näyttelijät kuvailevat häntä rennoksi tiiminvetäjäksi, joka luottaa näyttelijöihinsä ja antaa näille paljon tilaa.
Siis tehdään yhdessä ohjaajan juttua. Mutta mistä tuo juttu lopulta tulee?
Olemmeko saaneet yhteiskunnallisia aiheita vaalivasta Lampelasta vastineen Lilja 4-everillä katsojien sosiaalista omaatuntoa moukaroineelle ruotsalaiselle Lukas Moodyssonille?
Lampela nyökkäilee vertaukselle.
”Moodyssonin näkökulmat eivät ole kaukana omistani. Itse en tosin ole vielä törmännyt tarinaan, joka vaatisi tyylilajikseen äärimmilleen vietyä ahdistusta.”
Eilan vahvasta yhteiskunnallisesta latauksesta huolimatta Lampela ei pidä itseään marginaaliin jääneiden esitaistelijana.
”En voi kehua olevani yhteiskunnallisesti aktiivinen toimija. Elokuvieni tyypitkin ovat yleensä hyvin keskiluokkaisia, niin kuin minäkin. Maailma, jossa tuntee olevansa sisällä, on aina läheisin ja sen arkisilla ongelmilla osaa nähdä arvoa.”
Voisiko elokuvien kautta kuitenkin vaikuttaa näihin ongelmiin?
Lampela karistaa sikariaan mietteli ään näköisenä.
”Hyvä yhteiskunnallinen elokuva voi parhaimmillaan herätellä yleisöä monellakin tapaa. On toinen juttu, muuttaako tämä ikinä mitään.”
Matti Rämö
kuva Anne Hämäläinen
