Jos sotaa ei olisi, nelikymppinen Larisa T. työskentelisi ehkä opettajana. Tai kenties yliopistolla, venäjän kielen ja kirjallisuuden tutkijana.
Sota kuitenkin tuli Larisan kotimaahan Tshetsheniaan jo kahdeksan vuotta sitten ja jatkuu yhä – sanoo Venäjän presidentti Putin mitä tahansa.
Putinin mielestä Venäjän ja Tshetshenian välinen konflikti on hallinnassa. Tshetsheenien ja ihmisoikeusjärjestöjen mielestä venäläiset sotilaat terrorisoivat tshetsheenisiviilejä etsiessään näiden joukosta mahdollisia taistelijoita.
Siksi Larisa odottaa Helsingin Pikku-Huopalahdessa, milloin Helsingin hallinto-oikeus saa käsiteltyä hänen valituksensa kielteisestä turvapaikkapäätöksestä.
Larisa on yksi noin neljästäkymmenestä tshetshenialaisesta, jotka sota on tuonut pakoon Suomeen. Jos oleskelulupaa Suomeen ei heltiä, se on takaisku, mutta vain yksi monista. Larisa ei ole ollut tervetullut minnekään muuallekaan pitkään aikaan.
Kotikaupunkinsa Groznyin Larisa jätti taakseen jo 90-luvun puolivälissä, Tshetshenian ensimmäisen sodan aikana. ”Voi, se on kamala tarina”, Larisa pyörittelee päätään. ”Se oli hirveää aikaa. Kaupungissa ammuttiin jatkuvasti ja odotimme kaiken aikaa, milloin seuraava pommitus tulee.”
”En tiedä, oliko miehillä vai naisilla vaikeampaa. Miehet tapettiin, ja jo 14-15-vuotiaita poikia ’puhdistettiin’, vietiin kaduilta suodatusleireille ja tapettiin. Toisaalta varsinkin yksinäisillä naisilla oli erittäin vaarallista”, Larisa kertoo.
Suodatusleiri on sana, johon törmää väistämättä, kun perehtyy Tshetshenian asioihin. Sillä tarkoitetaan leirejä, joille Venäjän armeija kerää tshetsheenejä kuulusteltaviksi. Ihmisoikeusjärjestöjen mukaan kuulusteltavia kidutetaan ja osa leireille viedyistä katoaa ikiajoiksi.
Larisa pakeni suodatusleirejä ja sotaa iäkkään isänsä kanssa ensin Tshetshenian naapuritasavaltaan Ingushetiaan. Etäiset sukulaiset ottivat perheen hoiviinsa. Ingushetialaisessa vuoristokylässä perhe sulloutui suvun pieneen kivitaloon, johon ei tullut lämpöä, sähköä eikä vettä.
Alkoi reppuelämä: aina kun tilanne Groznyissa vähän rauhoittui, palattiin kotiin. Ja sitten taas paettiin bussilla vuorten yli Ingushetiaan, viimein lopullisesti.
Toisen sodan alkaessa, syksyllä 1999, Ingushetiaan oli YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n arvion mukaan paennut Tshetsheniasta 200 000 ihmistä. Tällä hetkellä Ingushetiassa arvellaan olevan 100 000-150 000 tshetsheenipakolaista. Ingushetian oma väkiluku on 350 000.
Pakolaisten olot ovat hankalat: tasavallan taloudellinen tilanne on surkea ja töitä mahdoton saada, Larisa kertoo. Sukulaisten nurkissa on liki mahdoton olla, kun kaikilla on myös omat perheet elätettävänään. Turvallisuudestakaan ei raja-alueella ole takeita.
”Yhden viikon aikana venäläiskoneet pudottivat kyläämme kahdeksan pommia. Sanoivat sitten vain, että anteeksi, erehdyttiin vähän suunnasta.”
Mutta minne sodan jaloista voi lähteä?
”Ei ainakaan Venäjälle”, Larisa sanoo. Venäläiset tunnistavat kaukasialaiset helposti tummasta tukasta ja eteläisistä kasvonpiirteistä. Tunnistamisesta seuraa vaikeuksia. Moskovan lokakuisen teatterikaappauksen jälkeen Kaukasiasta kotoisin olevien elämä Venäjällä on tehty liki mahdottomaksi.
Terroristijahdin varjolla on pidätetty joukoittain ihmisiä, tyhjennetty koteja ja suljettu liikeyrityksiä. Laillinen työnsaanti on mahdotonta. Sisäministeriö on vaikeuttanut esimerkiksi passin saamista ja virallista rekisteröitymistä isojen kaupunkien asukkaaksi.
”Moskovassa miliisi pidätti tuttavaperheeni pojan ja piti häntä putkassa monta päivää. Sillä välin perheen asunto tyhjennettiin, omaisuus vietiin ja heidät heitettiin ulos”, Larisa kertoo.
Vaikeinta on juuri Moskovassa ja Pietarissa.
”Siellä en voisi kävellä kadulla sataa metriä enempää ilman, että miliisi pysäyttäisi minut ja pyytäisi näyttämään paperit. Kun kävisi ilmi, että olen Groznyistä, minut vietäisiin pois…”
Minne ”pois”?
Kuulusteltavaksi ja pahimmassa tapauksessa suodatusleiriin, Larisa uskoo.
”Naiset tosin saattavat onnistua vapautumaan rahalla. Miehiä lyödään ja kidutetaan.”
Venäjän viranomaiset eivät myönnä kidutuksia ja mielivaltaa, mutta ihmisoikeusjärjestöt, kuten venäläinen Memorial, ovat toista mieltä.
Moskovalaisen Novaja Gazeta -lehden toimittaja Anna Politkovskaja on raportoinut vuosikaudet tshetsheeneihin kohdistuvista ihmisoikeuslouk-kauksista. Politkovskaja ei kaihda käyttää sanaa kansanmurha.
Kaksi vuotta sitten Larisan isä kuoli Ingushetiassa sydänkohtaukseen.
”Sen jälkeen minulla ei ollut siellä enää ketään”, Larisa huokaa ja hyppyyttää polvellaan puolivuotiasta siskonpoikaa. Se, mitä perheestä on jäljellä, on Suomessa.
Larisan nuorempi sisko Bella sai vuosi sitten oleskeluluvan Suomesta, koska sisaren mies Josif, entinen gruusialainen poliitikko ja itsenäisyystaistelija, on saanut Suomesta poliittisen turvapaikan.
Siskon perhe lähetti Larisalle rahat, joilla hän hankki lentolipun Ingushetiasta Pietariin. Suomen Pietarin-konsulaatista hänelle heltisi kolmen päivän turistiviisumi.
Vuosi sitten, helmikuun alussa, Larisa saapui Suomeen ja haki turvapaikkaa. Siitä asti hän on asunut siskon, tämän miehen ja näiden lasten kanssa. Kielteinen turvapaikkapäätös tuli heinäkuussa ja nyt odotellaan, auttaako valitus.
Suomen viranomaiset vakuuttavat antavansa turvapaikkaa hakeville tshetsheeneille pääsääntöisesti oleskeluluvan. Larisan tapaus on kuitenkin tavallista hankalampi.
Vaikka Larisa on elänyt Groznyissa liki koko elämänsä, hänen kansallisuudekseen on passiin merkitty osseetti biologisen isän mukaan. Itse Larisa pitää itseään etnisesti inguushina äitinsä ja kasvatti-isänsä mukaan.
”Tshetsheenit ja inguushit ovat käytännössä samaa kansaa, molemmat muslimeita ja läheisiä kielisukulaisia”, Larisa selittää.
Suomen viranomaiset eivät kuitenkaan päätöksessään rinnastaneet Larisaa tshetsheeneihin, vaan katsoivat hänen voivan palata turvallisesti Venäjälle.
Larisa on nyt odottanut hallinto-oikeu-den päätöstä puoli vuotta. Jos hän ei saa jäädä Suomeen, hänellä ei ole asiaa koko Schengen-alueelle ainakaan kahteen vuoteen.
Groznyiin palaaminen ei Larisan mielestä ole mahdollista, ainakaan vielä. Kotitalo on pommitettu asuinkelvottomaksi. Sodan molemmat osapuolet jatkavat ryöstelyä, venäläisjoukot myös puhdistuksia. Maan sisäisiä pakolaisia on 170 000.
Putin puhuu olojen normalisoitumisesta ja puuhaa maaliskuulle kansanäänestystä uudesta perustuslaista. Larisa ei ole vakuuttunut.
”Ihmiset lastataan autoihin kuin pässit ja ajetaan Groznyiin. Siellä heidät laitetaan äänestämään, ja samalla sotilaat valvovat konekiväärin kanssa vieressä. Mikä kansanäänestys sellainen on?”
”Ainoa vaihtoehto on Ingushetia – vaikka eihän minulla siellä mitään ole”, Larisa hymähtää.
Eikä pian ehkä muillakaan Ingushetiaan paenneilla tshetshenialaisilla. Joulun alla Venäjä ilmoitti aikovansa purkaa Ingushetian pakolaisleirit ja palauttaa tshetsheenit koteihinsa.
Noora Jokinen
kuvat Perttu Saksa
