Vanhempiemme ikäluokka on se yleisimmin sodanjälkeiseksi sukupolveksi kutsuttu. He ovat niitä suuria ikäluokkia, joilla on vielä ainakin jonkinlainen sotavamma omien vanhempiensa kautta. Me, pullamössölapsenlapset, emme isovanhempiemme mielestä osaa arvostaa kunnolla ja oikein sotaveteraaneja, pula-ajan kokeneita Suomen rakentajia, sillä emmehän me ole sotaa nähneetkään. Emmekö?
Meidän sotamme ovat CNN-sotia: Israel ja Palestiina, ensimmäinen ja pian toinen Persianlahden sota, Jugoslavia, New York, Afganistan, Myyrmäki, Ruanda. Ja jatkosodan jatkoilla meidän sukupolvemme saa harteilleen aivan toisenlaisen sotatrauman kuin omat vanhempamme ja isovanhempamme. Traumamme syy on siinä, että diplomatiasta ei ole mihinkään, YK:sta ei ole mihinkään, politiikasta ja yhteistyöstä ei ole mihinkään.
Karmeinta on se, ettei oikeudesta ole mihinkään: Guantanamon Camp-X-kettutarhaan on teljetty 300 Taleban- ja Al Qaida -vankia ilman syytteitä. Geneven sopimus on maailmanpoliisille samalla lailla ilmaa kuin vankien lailliset oikeudet saada asianajaja ja normaali oikeudenkäynti.
Olemme ihan arkisissa asioissa oppineet, että rauhan ja neuvottelujen aika on ohi. Meidän sukupolvemme aikana 1990- ja 2000-luvun maailmassa on tapahtunut paitsi valtavia sosiaalisia ja poliittisia muutoksia, jotka selittävät sotatraumaamme, myös pieniltä näyttäviä asioita: mielenosoituksissa vastassa on kumiluodit ja vesitykit, ravintolan ovella metallinpaljastimet.
Yksi syy meidän sukupolvemme sotatraumaan on sen illuusion murenemisessa, että yhdentyvässä Euroopassa ja koko maailmassa kulttuurit kohtaavat toisensa ja oppivat ymmärtämään ja kunnioittamaan myös toisenlaisia mielipiteitä ja vähemmistöryhmiä. Liian usein konfliktin syy on se, ettei vähemmistökysymyksiä ole pystytty ratkaisemaan.
Itse olen saanut sellaisen Scudin sieluuni, etten voi kannattaa Suomen liittymistä Natoon.
Anna-Liina Kauhanen
