17. tammikuuta 2003
Teksti:

Irakin kansaa ei käy kateeksi. Katsoopa maan historiaa eteen- tai taaksepäin, aina näyttää siltä, että joku muu vetelee naruista.
    Ensin tulivat ottomaanit, sitten ensimmäisen maailmansodan aikaan britit ja brittien lähdettyä vallankaappaus toisensa perään. Lopulta voiton vei Saddam Hussein, mies, joka ei ole kansan mielipiteestä juuri piitannut.
Nyt muu maailma on päättänyt, että Saddamin on mentävä. Kun Saddam menee, valtaa jaetaan taas.
    Valtaa hamuavia on paljon: Amerikkalaiset haluavat taata turvallisuutensa ja öljynsä saannin, Irakin maanpaossa elävät oppositioryhmät haluavat turvata asemansa. Naapurimaat haluavat säilyttää öljytulonsa, ja ulkomaiset öljy-yhtiöt öljynpumppaussopimuksensa.
    Arabimaat haluavat turvata arabimaailman kulttuurin säilymisen, Eurooppa demokratiakäsityksensä leviämisen.
    Se, mitä Irakin kansa haluaa, ei tunnu kiinnostavan ketään.

Amerikkalaiset julkistivat viime viikolla oman suunnitelmansa Saddamin jälkeisen Irakin hallinnoinnista. Lähteepä Saddam sitten hyvällä tai pahalla, maa on järjestettävä uudestaan.
        Irakissa ei ole kansaa edustavaa parlamenttia, ei puolueita, ei poliitikkoja. Toisaalta Saddam Hussein on politisoinut omalla tavallaan kaikki yhteiskunnan osa-alueet: armeijan komentajat ja ylimmät virkamiehet ovat hänen sukulaisiaan tai kotikylänsä kasvatteja ja Husseinin baath-puolueeseen on kuuluttava, mikäli mielii työskennellä valtion hallinnossa.
    Koulutetut ihmiset ovat paenneet maasta, ja koko yhteiskunta kärsii puutteesta talouspakotteiden jäljiltä.
    Mistä otetaan uudet, tahriutumattomat virkamiehet? Miten luodaan monipuolueinen parlamentti, perustuslaki ja uusi hallintojärjestelmä, kun maassa ei ole rahaa eikä tietotaitoa edes sairaiden lasten hoitamiseen?
    Yhdysvaltojen näkemyksen mukaan siten, että Saddam syrjäytetään, Amerikan joukot pysyttelevät Irakissa jopa puolitoista vuotta ja maan väliaikaiseksi johtajaksi nimitetään Irakin ulkopuolinen siviili, mahdollisesti YK: n valitsema.
    Nykyhallinnon korkeimmat virkamiehet laitetaan syytteeseen sotarikoksista – jos he eivät ennen oikeudenkäyntejä ole ryhtyneet auttamaan amerikkalaisia – ja sodassa ja kymmenen vuoden taloussaarron aikana tuhoutuneen maan jälleenrakennus rahoitetaan öljytuloilla.
    Hyvä suunnitelma?

”Nämä herrasmiehet tulevat huomaamaan, että asiat eivät mene niin kuin he ovat ne ajatelleet”, hymähtää Isam Al-Khafaji, professori Amsterdamin yliopiston Kansainvälisen poliittisen taloustieteen keskuksesta.
    ”Minä uskon, että kansa nousee kapinaan.”
    Irakilainen Isam Al-Khafaji on alun perin taloustieteilijä, mutta on sittemmin ”Irakin tragedian vuoksi”, kuten hän itse sanoo, erikoistunut Irakin ja Lähi-idän sosiologiaan. Hän on tehnyt Maailmanpankille tutkimusta Irakin instituutioista ja luennoinut aiheesta ja Irakin ihmisoikeustilanteesta ympäri maailmaa.
    Viime viikolla ilmestyneessä Le Monde Diplomatique -lehdessä hän poh-tii Yhdysvaltojen suunnitelmia Irakin varalle. Al-Khafajin mukaan Yhdysvaltojen hallinnossa on kaksi leiriä, jotka vääntävät jatkuvasti kättä Irakin tulevaisuudesta.
    Keskustiedustelupalvelu CIA:n ja ulkoministeriön hän nimeää realisteiksi. Niille tärkeintä on Saddamin poistaminen vallasta, ja ne painottavat, että uutta yhteiskuntaa rakennettaessa pitää kunnioittaa alueen omia tapoja. Realistit jakaisivat vallan heimopäälliköiden kesken ja säi-lyttäisivät suuren osan Saddamin hallinnosta.
    Pentagon eli Yhdysvaltain puolustusministeriö taas ajattelee ideologisesti. Puolitie ei riitä, vaan Irakin on aloitettava koko Lähi-idän halki pyyhkäisevä demokratisoitumisen aalto.
    Heidän mielestään Irakin baath-puolue on natsien kaltainen joukkio, ja sen jäsenet täytyy siivota maan virkakoneistosta kokonaan. Siksi uusi hallitus tulisi muodostaa nykyisin maanpaossa elävistä irakilaisista, jotka eivät ole tahriutuneet Saddamin kätyreinä.
    Professori Al-Khafaji arvioi, että ulkoministeriön realismi on pääsemässä niskan päälle. Julkistettu suunnitelma on kompromissi, mutta siinä painotetaan vain ylimpien virkamiesten rankaisemista. Sotaoikeudenkäynteihin hän ei usko.
    ”Jos ihmiset vaihtavat puolta, tutkijat saattavat katsoa toiseen suuntaan. Onko kyse todella rankaisusta vai vain joidenkin johtajien suostuttelusta yhteistyöhön?”

Mutta entä Irakin kansa? Yhdysvaltojen suunnitelma ei sitä mainitse. Valkoinen talo on kuitenkin rauhoitellut Irakissa elävien irakilaisten puolustajia toteamalla, että sen tavoitteena on hallitus, joka muodostuu vapaista irakilaisista Irakin rajojen sisä- ja ulkopuolella.
    Pentagon ei ole yhtä hienovarainen. Eräs virkamies kiteytti talon näkemyksen New York Times -lehdelle tylysti: Irakin sisällä ei ole vapaita irakilaisia. Al-Khafajin mielestä virkamies voisi keskittyä puhumaan asioista, joista tietää jotakin.
    ”On oksettavaa, että joku kehtaa sanoa niin. Jos hän tarkoittaa, että kaikki irakilaiset elävät tyranniassa, se on totta. Mutta jos hän kuvittelee, että kaikki ovat turmeltuneita, kyse on rasismista. Keitä siellä sitten oikein tapetaan? Keitä kidutetaan joka päivä? Vapaita ihmisiä. Tunnen paljon rohkeita ihmisiä, jotka tekevät helvetinmoista työtä Irakissa.”
    Al-Khafajin mielestä Husseinin tyrannian brutaalius on nimenomaan todiste vapaiden irakilaisten olemassa olosta. Koska Saddam tietää, että häntä vastustetaan, hän käyttää kaikkia keinoja kukistaakseen vastarinnan.
    Tavallisten irakilaisten onkin siksi hengenvaarallista tuoda julki mielipiteitään maansa tulevaisuudesta. Kansainvälinen kriisiryhmä – jonka työhön Al-Khafajikin on osallistunut – on kuitenkin yrittänyt nostaa heidät maailmankartalle.
    Kriisiryhmä haastatteli viime syksynä irakilaisia kolmessa Irakin kaupungissa. Haastatellut pitivät amerikkalaisten hyökkäystä väistämättömänä. Silti Saddamin jälkeistä aikaa koskevat käsitykset olivat hyvin epämääräisiä.
    Raportin mukaan irakilaiset eivät vaikuttaneet juuri lainkaan kiinnostuneilta tulevasta hallituksesta, ja kriisiryhmä arvioikin diktatuurin luoneen epäpoliittisen ja apaattisen kansan.
    Ovatko vapaat irakilaiset siis kuitenkin lannistuneet?

”Minä en tulkitsisi tulosta noin”, Al-Khafaji sanoo.
    ”Täytyy ymmärtää, että irakilaisia on nöyryytetty siihen pisteeseen, että heidän odotuksensa eivät ole kovin korkealla. Tämän päivän irakilainen ei uskalla edes kävellä rakkaansa kanssa kadulla, koska Udai, Saddamin vanhin poika, saattaa sattua paikalle ja napata tämän huvikseen.”
    Al-Khafajin mielestä irakilaisilla ei ole illuusioita amerikkalaisista, mutta Husseiniin verrattuna kuka tahansa on parempi.
    ”Minä en kannata sotaa enkä iskua Irakiin. Mutta ystäväni Irakissa sanovat minulle: Me kärsimme amerikkalaisten määräämistä talouspakotteista, me kärsimme Saddam Husseinista, joten älkää saarnatko meille siitä, mitä pahaa amerikkalaiset ovat tehneet. Ainakin amerikkalaiset kunnioittavat ihmisoikeuksia edes vähän.”
    Tämän päivän irakilaiselle oikeus osoittaa mieltä kadulla ja kirjoittaa mielipidekirjoitus lehteen olisivat jo suuria parannuksia elämään.
    Tosin mielipidettä ei pidä tulkita väärin. Eivät irakilaiset sotaa ja amerikkalaisia riemumielin tervetulleeksi toivota. Kansainvälisen kriisiryhmän mukaan haastatellut kannattivat iskuja vain, jos sota olisi lyhyt ja siisti ja sitä seuraisi kansainvälinen apu maan jälleenrakennukseen.

Tällä hetkellä Irak-peli näyttää olevan amerikkalaisten hallussa. He pyörittävät maailman mediaa sopivasti ajoitetuilla paljastuksilla suunnitelmistaan ja tiedustelulöydöistään ja siirtävät joukkojaan Irakin ympärille protesteista välittämättä. Irakilaisetkin tukevat heitä varovasti.
    Pöydällä on kuitenkin vielä yksi panos: öljy.
    Yhdysvallat kaavailee mustasta kullasta pelastusta Irakin jälleenrakennukseen. Irak tuottaa nykyisin vain kaksi miljoonaa tynnyriä öljyä päivässä, mutta se voisi tuottaa jopa kymmenen miljoonaa tynnyriä.     Amerikkalaiset haaveilevat kolminkertaistavansa öljyn tuotannon heti.
    Helpommin sanottu kuin tehty. Öljyn kohtalosta kiinnostuneita on huomattavasti enemmän kuin Irakin kansan tulevaisuudesta huolehtijoita.
    Saddam Hussein on tehnyt sopimuksia sekä ranskalaisten että venäläisten öljy-yhtiöiden kanssa. Sopimukset ovat jäissä, koska Irak ei saa myydä öljyään kuin ruokatarpeita varten.
    Amerikkalaiset yhtiöt haluavat osingoille, joten sekä Valkoisesta talosta että maanpaossa elävien irakilaisten leireistä on jo kuulunut kommentteja, joiden mukaan diktaattorin kanssa tehdyt sopimukset eivät päde.
Riita vetänee mukaan paitsi öljy-yhtiöt, myös kunkin yhtiön kotimaan hallituksen.
    Toisaalta Irakin naapurimaat Saudi-Arabia ja Iran tuskin innostuvat uudesta öljyvirrasta.
    Kun öljyä tulee markkinoille lisää, sen hinta laskee ja saudien ja iranilaisten tulot pienenevät. Seurauksena voi olla naapurisota.
    ”Saddam itse perusteli kuuluisassa puheessaan hyökkäystä Kuwaitiin sillä, että Kuwait tuottaa liikaa öljyä, syö Irakin varoja ja on siten julistanut sodan Irakille. Jos Saddam on perustellut sodan niin, mikseivät muutkin?” Al-Khafaji kysyy.
    ”Minun on vaikea uskoa, että saudit ja Iran katselisivat toimettomina päältä, kun Irak ajaa ne vararikkoon.”
    Sota ei olisi alueella uutuus muutenkaan, sotivathan Irak ja Iran liki koko 80-luvun.
    Suurin katastrofi öljystä voisi kuitenkin seurata Irakin sisällä. Al-Khafajin mielestä syy siihen, ettei Lähi-idässä ole demokratiaa, on öljy.
    ”Länsimaisen demokratian perusta on verotus: kun maksaa veroja, on oikeutettu saamaan edustajansa valtion johtoon. ”
    Lähi-idässä suhde on päinvastainen. Valtiolla on öljyn ansiosta määrättömästi rahaa, jota se jakaa kansalaisille. Valtio ei ole kansalaiselle velkaa mitään, mutta kansalainen on valtiolle velkaa kaiken. Velallinen ei velkojaansa komentele.
    Toinen öljystä seuraava sisäinen ongelma liittyy naapurimaihin ja sodan uhkaan. Jotta saudien ja Iranin kiukku tulonmenetyksestä saataisiin pidettyä Irakin rajojen ulkopuolella, Irakin pitäisi ylläpitää valtavaa armeijaa. Se taas toisi mukanaan riskin uudesta vallankaappauksesta.
    Kun öljyrahat alkavat virrata, tie diktatuuriin on taas valmis.

Karikkoja joka puolella. Onko Irakin kansalla toivoa?
    ”Tietysti. Me emme ole Afganistan. Meillä on toimiva virkakoneisto, olemme maallistunut yhteiskunta eli fundamentalismista ei ole pelkoa ja naisilla on meillä paremmat oikeudet kuin missään muussa arabimaassa”, professori Al-Khafaji sanoo.
    Hän aikoo itse palata Irakiin heti, kun Hussein on väistynyt. Unelmissaan hän toivoisi Irakista toimivaa tasavaltaa, jossa kurdit saisivat valita, haluavatko he itsenäistyä vai kuulua yhä liittovaltioon. Kaksikamarisessa parlamentissa edustuksen saisivat myös Irakin muut vähemmistöt, ja parlamentti valitsisi presidentin.
    Öljy jätettäisiin rauhaan. Al-Khafajin mielestä kestävämpi tie parempaan tulevaisuuteen olisi todellinen teollistuminen Aasian maiden malliin.
    Mutta entä se kansan kapina?
    Sepä se. Unelmat ovat vain unelmia kunnes toisin todistetaan.
    ”Vaikka uskon uuteen kansannousuun, en usko, että vallankumous kykenisi luomaan omia johtajiaan, ohjelmaansa ja instituutioitaan”, Al-Khafaji sanoo. ”Kymmenen vuotta sanktioita ja kolme vuosikymmentä diktatuuria ovat tuhonneet keskiluokan, josta uudet valistuneet johtajat voisivat nousta.”
    Kapinasta on seurannut pelkkää tuhoa ennenkin. Vuoden 1991 iskuja seurasi koko maan halki etelästä pohjoiseen pyyhkäissyt kansannousu, johon Bush seniori kansaa yllytti.
    Amerikkalaiset pelkäsivät kuitenkin hallitsematonta vallankumousta ja kaaosta enemmän kuin Saddamia ja jättivät kapinoivat irakilaiset yksin. Hussein kukisti kapinan surmaten 60 000 irakilaista.
    ”Vallankumouksen lopputulosta ei voi ennustaa, joten usein minusta tuntuu, että kaikki suunnitelmat Irakin tulevaisuudesta ovat turhia”, Al-Khafaji sanoo.
    ”Kuka ikinä Irakissa lopulta vallan saa, joutuu kuitenkin toimimaan aivan uudessa tilanteessa.”

Anu Partanen
kuvitus Inari Savola