Kirjeitä kaukaa: Moottoripyörä on…

T:Teksti:

Perheemme toinen lapsi, pikkuveljeni Antti, oli hiljattain Ämmänsaaressa pitkällä lomalla. Antti on autonasentaja. Hän oli kerinnyt olla kotona kaksi päivää, kun motoristi hänessä havahtui. Piti lähteä Haaparantaan. Velipoika oli ostanut sieltä moottoripyörän.
Pakkasta oli kaksikymmentä astetta ja tuuli pohjoisesta, mutta tiedättehän, moottoripyörä on moottoripyörä!
    Eikun pakettiautolla tien päälle. Kuskiksi lähti velipojan kaveri Mäkeläinen. Änkesin mukaan, vaikka osasinkin aavistaa, mitä tuleman piti.

Menomatkalla velipoika ja Mäkeläinen juttelivat ainakin kuutioista, tehoista, kaasareista, tehoputkista, ruiskuista, männistä, laakereista sekä Suomen ajoneuvoverotuksesta (joka niitattiin totaalisesti). Ihmisistä ja tunteista juteltiin noin kaksi lausetta.
    Jep jep, ajattelin. Hieroin ovelana käsiäni ja hykertelin, että Haaparannassa vasta veri punnitaan. Olin varma, että velipojan ja moottoripyörän kohtaamiseen liittyisi unohtumatonta dramatiikkaa. Jos ei nyt taivaan esirippu repeäisi, niin nähtäisiin vähintään aitoja kyyneliä.
    Toisin kävi.

Nipin napin Ruotsin puolella sijaitseva Haaparanta on harvaan rakennettu, matala korpikaupunki, jonka hökkelitalojen lomassa ajaminen jo karsi pois tiettyjä luuloja.
    Seurasimme käsin maalattuja kylttejä, joissa luki ”motorcyklar”. Kapean tien päästä löytyi talli. Nousimme autosta. Tuuli helvetisti. Sytytimme tupakit.
    Kauppamies tuli tyhjästä, antoi kättä ja aukaisi tallin oven. Velipojan Saksasta tuotu, vähän käytetty, priimakuntoinen japanilaispyörä jökötti suoraan edessämme.
    Katseeni nauliutui välittömästi räikeän punaiseen bensatankkiin, johon oli maalattu keltaisia ja valkoisia lieskoja. En ole eläessäni nähnyt niin rumaa bensatankkia. Vetäisin henkeä. Katsoin kauhuissani velipoikaa. Hän oli maksanut pyörän etukäteen.
    Aluksi veli vain toljotti. Sitten hän murahti, otti pari askelta ja tarkasteli vehjettä lähemmin tuosta ja tästä kulmasta. Juu-u. Että tämmöinen peli. Sitten vain pari teknistä kysymystä, paperit kuntoon, Lieska-Honda sikaosastoon ja paluumatkalle.

En edelleenkään
tiedä, mitä veli ajattelee bensatankista; en ole uskaltanut kysyä. Ei tunnu mahdolliselta, että pyörän väritys olisi hänestä mukiinmenevä. Veljen pettymys paljastui vain puoliääneen mutistusta sivulauseesta: ”Luulin, että tankki olisi ollut musta.”
    Tunnen velipojan. Järkytys oli melkoinen.
    Vaikka onnen kyyneliä – tai vähintään aitoa hymyä – voi tietyissä tilanteissa odottaa niukkaeleiseltä velipojalta, pettymyksen näyttäminen ei näköjään tule kuuloonkaan. Vaikka pitäisihän minun tietää paremmin.
    Velipoika on äijien äijä. Hän olisi menettänyt kasvonsa alkamalla kiljua, että voi ei, perutaan kauppa, pyörä on ruma, värit ovat kauheat.
Äijien äijälle pyörän väri on sivuseikka (siitä ei ollut edes tarvinnut keskustella etukäteen). Hän pysyttelee perusasioissa. Moottoripyörä on moottoripyörä. Lieskoilla tai ilman.

Anne Moilanen