17. tammikuuta 2003
Teksti:

Eräässä olevinaan hip-firmassa oli joulun alla glögitarjoilu, jossa ei tietenkään ollut tarjolla glögiä vaan jotain lämmitettyä marjaolutta, ja pipareita, joiden päällä ei ollutkaan turkulaista Auraa vaan vuohenjuustoa.
    Haarakonttorilaiset mussuttivat ilmaista evästä kiitollisena, mutta paikalle jostain syystä eksynyt kolmekymppinen filosofimies veti asiasta kikherneet molempiin sieraimiinsa, viskoi söpöt juustokiekot ympäri lattiaa ja ärjyi: Chèvreä, saatana! (Näiden pienten hulluuskohtausten takia humanistejakin kannattaa palkata oikeisiin töihin.)
    Kolmikymppinen filosofimies piti ulosheittämisensä jälkeen harvalle yleisölleen luennon: Suomi on tullut chevre-uskoon. Jopa Siwasta, joka mainostaa olevansa Suomen heikkovalikoimaisin kauppa, saa vuohenjuustoa, sitä on työpaikkaruokaloissa ja kulmabaarin toastissa. Käristetty juustoläntty kelpaa niin salaatin kuin keiton keskelle, sen kypsyysasteista puhutaan äiti-lapsi-kerhoissa, se mainitaan joka toinen kerta naistenlehtien ”mitä sinun tekisi mieli juuri nyt” -haastatteluissa.

Chèvre-uskovaisuus ei ole ihana, kansainvälinen tuulahdus suomalaiseen ruokakulttuuriin, vaan tympeänhajuinen muistutus siitä, kuinka ”voi kauheeta, mitä noi meistä ajattelee?” -kulttuurissa elävä kansa chevresuomalaiset edelleen vuonna 2003 on.
    Chèvreä syömällä töölöläinen kuvittelee kuuluvansa enemmän napolilaisten kuin hollolalaisten joukkoon, ajattelee edustavansa paremmin välimerellistä mentaliteettiä kuin suomalaista synkkyyttä ja luulee pukeutumisellaan muistuttavansa enemmän prinsessa Dianaa kuin Tarja Halosta.
    Chèvresuomalainen uskoo, että piilottamalla alkuperänsä ja edaminsa vuohenjuuston hajun alle hänestä tulee mielenkiintoinen, kansainvälinen, kielitaitoinen ja kaikin puolin kosmopoliitti.
    Ja nyt voi vapaasti tuntea deja vu’n. Chèvresuomalainen on ollut olemassa jo kauan. Hän oli se, joka hahmottaakseen omaa kotimaataan Etelä-Helsingistä käsin nimesi Tampereen Suomen Manchesteriksi ja Lahden Suomen Chicagoksi. Hän on se, joka ensimmäisenä tilasi kruasaantin voipullan sijaan.

Mutta ei hätää, lupasi isolla Koffilla rauhoitettu filosofimies.     Chèvresuomalaisille käy hyvin pian samoin kuin Budweiser-uskovaisille kävi kymmenen vuotta sitten (se oli se texmex…). Hihhuloiminen suomalaisen lagerjuopon pissaa laimeammasta oluesta tai tuhansien kilometrien päässä valmistetusta sitkeästä maitotuotteesta ei vie ketään mihinkään, paitsi ehkä terveeseen häpeään.
    Viimeistään siinä vaiheessa, kun pieksämäkeläinenkin on oppinut sanomaan seevre, alkuperäinen chèvresuomalainen on siirtynyt vouhottamaan maldon-suolasta, jamssista tai vehnällä kasvatettujen brasilialaislehmien yömaidosta. Ja me saamme taas rauhassa syödä Auraa piparin päällä.