13. joulukuuta 2002
Teksti:

Oikeustieteilijäkämppikseni viisisanainen analyysi George W. Bushista lienee kiteyttänyt monen Yhdysvaltain presidentinvaaleja seuranneen suomalaisen tunnot. ”Vittu se jätkä on pässi”, loihe tuttavani lausumaan Yhdysvaltain korkeimman oikeuden käytännössä nimitettyä joulukuussa 2000 Bush nuoremman maan 43. presidentiksi.
    Vaikka New York Timesin toimittajan Frank Brunin tuore kirja Ambling into History, The Unlikely Odyssey of George W. Bush tarjoaakin muutaman herkullisen anekdootin Bush nuoremman hölmöilyistä, se on pässi-koulukunnan puristisemmalle siivelle epätyydyttävää luettavaa.
    Brunin kuvaama Bush on lapsellinen muttei missään nimessä heikkoälyinen, suurten massojen edessä epävarma änkyttäjä, mutta pienessä piirissä mitä hurmaavin velikulta.
    Jos Bushia pitäisi Brunin kirjan luettuaan luonnehtia yhdellä sanalla, se sana olisi ristiriitainen.

Kahden vuoden ajan Bushin vaalikaravaanin matkaa raportoinut Bruni tutustuttaa meidät mieheen, joka saattaa aamupäivällä pitämässään puheessa todeta, että ”terroristit ovat epäaliarvioineet Yhdysvaltoja” tai ”lipunmyyntitiskit ja lentokoneet nousevat jälleen ilmaan Reagan-lentokentältä ”, mutta pohtia iltapäivällä asialliseen sävyyn ihmisen genomin kartoitukseen liittyviä eettisiä ongelmia.
    Ennen kaikkea Bush näyttäytyy miehenä, jonka sisällä kamppailevat pahkasikahuumoriin viehtynyt koulupoika ja vakavasti otettava, perhedynastian perinteitä ansiokkaasti jatkava poliitikko.

Pahkasikabush oli se Bush, johon presidenttiehdokkaan kampanjakoneen turistiluokassa tuntitolkulla istuneet toimittajat useimmiten törmäsivät. ”[Bushilla] oli tapana nipistellä ja läpsiä meitä lempeästi poskille, sellaiseen isoäitimäiseen ’voi kun sinä olet niin söpö ’ -tyyliin. Ainakin kahdesti, istuessani kampanjakoneessa, tunsin jonkun käsien kuristuvan tiukasti kurkkuni ympärille. Käännyin ympäri ja kohtasin Yhdysvaltain tulevan presidentin ojennetut käsivarret. Bushin silmät kiiluivat pirullisen ilkikurisesti ”, Bruni kuvailee kirjeenvaihtajan arkeaan.
    Kuitenkin tämä samainen Bush kaulaili pari vuotta myöhemmin palomiesten kanssa WTC:n raunioilla ja piti liikuttavan ex tempore -puheen, jota jopa presidentin poliittiset vastustajat tunnustivat kuunnelleensa tippa silmäkulmassa.

Brunin Bush-kirja on eräänlainen variantti amerikkalaisten rakastamista ryysyistä rikkauksiin -tarinoista. George W. Bush, erinomaisen perheen koko lailla keskinkertainen lapsi, tekee keski-ikäisenä parannuksen (lopettaa juopottelun ja ryhtyy Teksasin kuvernööriksi), kääntää heikkoutensa voitokseen (ironisoi lempeästi itseään kielellisistä kömmähdyksistään)ja kasvaa henkisesti maailman hienoimpaan virkaan kovien koetusten (raju vaalikampanja, syyskuun terrori-iskut) jälkeen.
    Brunin kirjaa lukiessaan ei kuitenkaan voi olla pohtimatta, josko Yhdysvaltain tulevan presidentin kintereillä vuosia pyörinyt toimittaja voi itse säilyä täysin puolueettomana. Vallalla kun on tapana humalluttaa myös lähipiirinsä. Bruni muistaa mainita useita kertoja, kuinka vilpittömältä, aidosti isänmaalliselta ja kaikin puolin mukavalta mieheltä Bush vaikutti heidän lukuisissa kahdenkeskisissä juttutuokioissaan.
    ”Välttelevä, maanläheinen, änkyttävä, vilpitön, herttainen ja loppujen lopuksi sekä aavistuksen verran lattea että aavistuksen verran syvällinen – se kaikki on Bushia itseään ”, kuvailee Bruni (anti)sankariaan.

Ei ole paljon vaadittu uskoa, että Yhdysvaltain nykyinen presidentti todellakin on mainettaan älykkäämpi. Paljon ongelmallisempi on seuraava, vääjäämätön kysymys: miten kohtalaisen fiksu ihminen voi harjoittaa niin kohtuuttoman lyhytnäköistä ympäristö-, ihmisoikeus- ja ulkopolitiikkaa?
    Onko vastassamme letkeän lehmipojan asuun verhoutunut, pirullisen nerokas anarkisti-psykopaatti? Vai pitääkö Yhdysvalloissa vallan nyörejä käsissään joku muu kuin tuo hieman spedemäinen, mutta pohjimmiltaan rehti ja kunnollinen naapurinpoika Yrjö kaksoisvee?
    Näihin polttaviin kysymyksiin Bruni ei valitettavasti edes yritä vastata; kuten hän kirjansa alkusivuilla ilmoittaa, tarkastelussa on Bushin persoona, eivät miehen ”entuudeltaan hyvin tunnetut ” poliittiset ja elämäkerralliset yksityiskohdat.
    Ihan maalaisjärjellä ajatellen sitä tietenkin kuvittelisi – ja toivoisi – että maailman vaikutusvaltaisimman ihmisen persoonallisuuden ja tämän tekemien julkisten päätösten välillä on olemassa jonkinlainen yhteys.

Henrikki Timgren