29. marraskuuta 2002
Teksti:

Mersu. Kiiltäväkylkinen, sulavalinjainen autojen kuningas. Menopeli.
    Siinä on syy, miksi Vesamatti Helminen, 21, haaveili jo lukiolaisena pääsystä rauhaa turvaamaan. Rauhanturvaajat kun saavat alennusta autoverosta tuodessaan maailmalta uuden auton kotiin.
    Lukion jälkeen Helminen ryhtyi toteuttamaan haavettaan määrätietoisesti. Rauhanturvajoukkoihin on tunkua, joten strategia oli mietittävä tarkkaan. Helminen kouluttautui armeijassa panssariajoneuvon kuljettajaksi, sillä hän oli kuullut, että ajotaidosta on hyötyä valinnoissa.
    Strategia toimi. Helmisen ei tarvinnut odottaa siviilissä kuin muutama kuukausi, kun hyväksymisilmoitus kolahti postiluukusta. Viime vuoden syksyllä hän kävi läpi parin viikon koulutuksen, ja lokakuussa 20-vuotias ylioppilas lähti Kosovoon entiselle sotatantereelle valvomaan, että rauha pitää.

Kosovossa Helmisestä tuli osa liki 40 000 sotilaan rauhanturvaoperaatiota. Hän sijoittui suomalaisten omaan pataljoonaan, Charlie-komppaniaan, joka kuului brittien johtamaan pohjoismaalaisista ja briteistä koostuvaan prikaatiin.
    Ikänsä puolesta hän oli rauhanturvaajien junioreita, mutta ei poikennut silti joukosta. Suomalaisten rauhanturvaajien keski-ikä on 24 vuotta, mutta valtaosa on nuorempia. Muutamat iäkkäämmät nostavat keski-ikää.
    Alkuviikot tantereella eivät olleet hauskoja. Tulokkaita – tai hiutaleita, kuten heitä rusketuksen puutteen vuoksi kutsutaan – katseltiin alkuun nenänvartta pitkin. Vanhemmat ja kokeneemmat muistuttelivat mokaamisista armotta ja pitkään.
    Uusi ympäristökään ei ilahduttanut: poltetut kylät ja joukkohaudat partioreittien varsilla masensivat.
    Vähitellen ympäristöön kuitenkin tottui, ja rutiiniin pääsi kiinni: noin kerran viikossa partiovuoro, muutamana muuna päivänä pari tuntia vahtia tornissa tai porteilla. Kokonaan vapaita päiviä oli viikossa kaksi tai kolme.
    ”Jollei tämä kuulosta kovin kiireiseltä, niin ei se sitä olekaan”, Helminen hymähtää.

Välivuosi kului kasarmilla maleksiessa. Biljardipöytä ja kenttäkaupasta ostettu pelikone olivat ahkerassa käytössä. Televisiosta tuijotettiin satelliitin välittämää suomalaista ohjelmaa, ja kun tylsyys oikein yllätti, lähdettiin partioimaan vapaaehtoisesti.
    ”Jollei saatu autoa niin mentiin vaikka jalan.”
    Iltaisin aikaa tapettiin myös messissä. Omassa baarissa tarjoiltiin mietoja alkoholijuomia, mutta humalaan itseään ei sääntöjen mukaan saanut juoda. Mutta säännöt ovat sääntöjä. ”Tietäähän sen, mihin juopottelu äijäporukalla helposti retkahtaa.”
Töiden hoitaminen humalassa onkin yleisin syy, miksi suomalaiset rauhanturvaajat saavat ”sulan perseeseen” eli lentävät sinivalkoisilla siivillä kotiin.
    Välillä juhlittiin paikallisissa baareis-sa ja käytiin yhteisillä lomilla. Rauhanturvaajilla on vuoden komennuksen aikana oikeus kymmeneen edestakaiseen lomalentoon, eikä niiden tarvitse suuntautua koto-Suomeen. Helminen käytti lomistaan kaksi.
    ”Kerran oltiin kavereiden kanssa Kreikassa ja kerran Bulgariassa. Molemmilla kerroilla ohjelma oli sama: touhutonnit käteen ja lähimpään baariin.”
    Äijäporukan meininkiä ei kotikasarmilla ollut häiritsemässä yhtään naispuolista rauhanturvaajaa. Helmisen mielestä se oli ehdottomasti hyväasia.
    ”En mitenkään halua sanoa, etteivät naiset voisi olla hyviä sotilaita tai rauhanturvaajia, mutta minusta heitä ei pitäisi ottaa samoille kasarmeille maleksimaan. Siitä tulee vain ihmissuhdesotkuja.”
    Kun pataljoonassa oli kerran pari ruotsalaista naisrauhanturvaajaa lainassa, miehet hyppivät seinille kerjätessään huomiota. Rauha kasarmilla oli hetkessä mennyttä, Helminen nurisee.

Suomalaiset työskentelevät Kosovossa lähinnä suomalaisten kanssa, ja ruotsalaisten kanssa operoidessa kielenä on englanti. Paikallisia rauhanturvaajat toki tapaavat, mutta kulttuurien vaihto jäi silti vuoden aikana vähäiseksi.
    ”Kosovosta ei ole helppo saada otetta. Siellä on toki yhä äärimmäistä kurjuutta ja valtavia rauniokasoja, mutta paikallisella keskiluokalla menee jo ihan mukavasti”, Helminen pohtii.
    Käsitys hyvinvoinnistakin osoittautui lähemmin tarkasteltuna valheelliseksi.
    ”Etenkin albaaneille on todella tär-keää, että ulospäin näyttää menevän hyvin. He saattavat ajaa hienolla autolla ja asua isossa talossa, jonka sisustamiseen rahat eivät sitten olekaan riittäneet.”
    Tämä saattoi käydä nolosti ilmi kotitarkastuksissa. Kerrankin Helminen avasi viimeistä mallia olevan hienon jääkaapin, ja homeen haju oli viedä jalat alta. Ilman sähköä ollutta kaappia ei ollut avattu kuukausiin.
    Paikallisten kanssa asioimista varten turvaajilla oli aina mukanaan tulkit. Paikalliset lähestyivät rauhanturvaajia oma-aloitteisestikin.
    ”Usein ne tulivat itse kertomaan huolistaan, kun oltiin partiossa. Kerrankin yksi mummo tuli itkien kertomaan, että hänen lehmänsä oli varastettu. Ne olivat koko hänen omaisuutensa. Mutta ei me pystytty tekemään muuta kuin kutsumaan poliisit paikalle.”
    Aseella Helminen joutui osoittamaan ihmistä kerran, kun epäili autoilijan koettavan paeta tiesulusta. ”Jälkikäteen ajateltuna se oli hätävarjelun liioittelua. Autossa vaan eivät jarrut toimineet.”

Helmiselle itselleen jäi reissusta hyviä muistoja: ystäviä, kokemuksia, uusia oppeja. Rauhanturvaoperaation tulevaisuutta hän ei kuitenkaan enää arvioi yhtä valoisasti kuin lähtiessään.
    ”Vihanpito siellä on juurtunut niin syvälle, etten olisi ihmeissäni, vaikka Jugoslavian armeija vyöryisi paikalle heti kforien poistuttua.”
    Rahaa rauhaa turvaamassa ansaitsi odotusten mukaisesti. Alhaisen verotuksen ansiosta käteen jäi kuussa noin 2 000 euroa. Ja se Mersu?
    Ei kiiltele menopeli pihalla. Kosovossa ajatus alkoi inhottaa.
    ”Ei sinne auton takia ole mitään järkeä mennä vuodeksi homehtumaan. Kyllä sen motivaation täytyy lähteä siitä, että tosissaan pitää sotilaselämästä.”

Juha Merimaa
kuva Vesamatti Helmisen kotialbumista