”Nauhoittava videovalvonta”, huomauttaa kyltti portinpielessä.
Talo on omakotilähiön takana, metsätien varressa. Naapuriton tienpätkä tarkoittaa toisaalta omaa rauhaa, toisaalta outoa oloa yksin kulkevalle. Pimeään metsään mahtuisi väijymään sellainen, jolla on väijyttävää.
Tosin ei huomaamatta: sisällä talossa iso monitori näyttää valvontakameran kuvaa neljältä eri ovelta. Ikkunasta näkee suoraan etupihalle. Poliisin voi tarvittaessa hälyttää napinpainalluksella.
Isänpäivän iltana Espoon turvakodin asiakkaana on yksitoista tavallisen oloista naista, jotka ovat lähteneet omista kodeistaan pakoon miehensä väkivaltaa. Kahdeksalla on lapset mukanaan, nuorin on kymmenkuinen ja vanhin 17-vuotias.
Turvallisuuteen on täällä pakko suhtautua vakavasti: joidenkin naisten kohdalla kysymys on aidosta hengenvaarasta. Punaiset tarrat toimiston nimilistassa muistuttavat, kenestä ei saa puhelimessa antaa mitään tietoja. Niitä nimiä on monta.
Aina turvakodin tarjoama turva ei riitä: joitain asiakkaita on siirretty turvakodista salaiseen osoitteeseen.
Espoon turvakoti oli aikanaan Suomen ensimmäinen lajissaan, tammikuussa täyteen tulee 20 vuotta. Viime vuoden aikana asiakkaita oli hiukan yli sata. Enemmänkin otettaisiin, jos mahtuisi. Moni viipyi vain muutaman päivän, mutta melkein joka toinen jäi pariksi viikoksi tai vielä pidemmäksi aikaa.
Täällä näkyy konkreettisesti se, mistä Stakesin kampanjajulisteet ovat busseissa muistuttaneet kuukauden ajan: melkein joka kolmas suomalaisnainen kokee jossain elämänsä vaiheessa väkivaltaa parisuhteessaan.Työpaikkojen kahvipöydissä niistä kokemuksista ei puhuta, mutta täällä tarinoilla on kasvot.
Ne kasvot ovat mahdollisimman tavalliset. Joukossa on työssäkäyviä, työttömiä ja kotiäitejä. Duunareita, toimistotyöntekijöitä ja akateemisia, alle kolmikymppisistä yli nelikymppisiin.
Tuorein tulokas, Kati, tuli perjantai-iltana 7- ja 5-vuotiaidensa kanssa. Nuorin lapsi, vuoden ikäinen tyttö, jäi sukulaisten hoitoon.
Kolmekymppinen Kati on talossa kolmatta kertaa.
”Meillä on ollut perheväkivaltaa isoimman lapsen syntymästä asti. Viimeksi olimme täällä keväällä. Silloin mies lupasi ottaa yhteyttä perheneuvolaan ja Lyömättömään linjaan. Hän ei ole toteuttanut kumpaakaan. Tämä oli pakkotilanne, näin ei voi jatkaa. Hän menetti nyt perheensä, koska ei ole takeita, milloin seuraavan kerran pamahtaa”, Kati latelee tiukkaan sävyyn.
Olohuoneessa katsotaan telkkaria. Isänpäivän ilta on kuin mikä tahansa sunnuntai. Lapset on suurin piirtein saatu nukkumaan ja osa äideistäkin on vetäytynyt omiin huoneisiinsa.
Aino, 30, lyhentää ompelukoneella Sarin, 35, housuja. Sari kuulostelee sohvalta, itkeekö Ainon parivuotias Matias. ”Meillä on tällanen YYA-sopimus”, Sari virnuilee. Kun vihdoin tapaa ihmisiä, jotka ovat samassa elämäntilanteessa, solidaarisuus on lujaa.
Ainolla on takana kaksi kuukautta turvakodin arkea, Sarilla reilu kuukausi.
”Tulin kriisikeskuksen kautta, kun olin ensin ollut sairaalan letkuissa aivotärähdyksen takia”, Sari raportoi.
Tuoreehko miessuhde, jossa kemiat ensin toimivat loistavasti, on osoittautunut rajuksi pettymykseksi. Valheita, viinaa ja ennustamatonta raivoa, kohta yhdeksän kuukautta.
”Kävi ilmi, että hän oli siirtänyt kirjansa mun kämppään. Ja sen jälkeen hänestä onkin ollut hemmetin vaikea päästä eroon.”
Sarin parivuotias poika on siskon luona. ”En vie poikaa kotiin ennen kuin pääsen miehestä.”
Nelikymppinen Riitta lähtee hakemaan 17-vuotiasta poikaansa autolla bussipysäkiltä. Poika ja isäpuoli eivät tule toimeen keskenään.
”Me tultiin tänne keskiviikkona sen jälkeen, kun mies oli heittänyt pojan kotoa pihalle. Pelkään, että niistä jompikumpi vielä tappaa toisensa. Mun 8-vuotias tyttöni oli aivan shokissa, isoveli on sille niin tärkeä. Kotona on ollut sellaista… yhtä helvettiä. Lasten on ollut tosi vaikea olla siellä”, Riitta kertoo.
Miehestä ei ole kuulunut mitään, vaikka perhe on paossa viidettä iltaa.
Kun nainen hakeutuu turvakotiin, takana on usein monivuotinen lyömiskierre. Tänne tullaan pelon kangistamana tai sairaalan kautta. Miksi vasta silloin?
Kun kuuntelee naisia hetken, voi alkaa listata syitä. Vaikeneminen. Häpeä. Syyllisyys. Pelko. Ja kuten yövuoroon päivystäjäksi tullut turvakodin työntekijä Elina Aaltio muistuttaa: ”Oli parisuhde väkivaltainen tai ei, niin kuinka helppoa siitä koskaan on lähteä?”
Ensin pitää oikeastaan kysyä, miksi nainen ei kerro väkivallasta edes lähimmille ystävilleen.
”Mä ainakin halusin säästää muita ihmisiä”, sanoo Anne, jonka pitkäaikainen henkinen väkivalta on saanut pois tolaltaan. Avopuoliso kiristi Annea taloudellisesti ja pelotteli ”onnettomuudella”, johon tämä voisi joutua.
Kun lyömiseen yhdistetään henkinen väkivalta – kontrollointi, pelottelu ja itsetunnon murentaminen – nainen saattaa itsekin alkaa pitää väkivaltaa oikeutettuna. Silloin ollaan kierteessä, jota on vaikea katkaista.
Naisten kokemuksissa on paljon muutakin yhteistä, kuten lähipiirin epäusko. Päivitellään, että noin mukava mies, koulutettu ja hyvässä työssä, noin tavallinen perhe. Yrittäkää nyt jutella asiat selviksi!
Väkivallan lamaannuttamalle naiselle neuvo on yhtä hyödyllinen, kuin jos opastaisi masennuspotilasta ryhdistäytymään ja lähtemään reippaasti lenkille.
”Musta on tuntunut siltä, että ihminen, joka ei ole itse kokenut pelkoa kotonaan, ei pysty tajuamaan, miten suuri hätäni on. Siksi tästä puhuminen tuntuu vaikealta”, Aino, yläasteen opettaja, kuvaa.
”Ja itse ainakin uskoin pitkään miehen väitteet siitä, että syy on minussa ja että olen tyhmä, saamaton ja niin edelleen.”
Pelossa eläminen näkyy turvakotiin tulevien naisten harmaina kasvoina, lysyyn painuneina olkapäinä ja pälyilevinä katseina.
”Sitä oppii elämään vaistojen varassa. Jostain pään liikkeestä aavistaa jo, mitä on tulossa”, sanoo Eija, jonka nelivuotiaan tytön isä on pitkäaikainen ”kaikkien aineiden väärinkäyttäjä”.
Mies on istunut useita lyhyitä vankilatuomioita. Kun hän vapautuu vankilasta, alkaa Eijan ja tyttären häirintä ja vainoaminen.
Eija ei ole voinut valita, jatkaako suhdetta vai ei. Mies tunkee mukaan elämään vaikka ikkunalasien läpi. Koti on pohjakerroksessa, eikä sinne ole ollut vähään aikaan menemistä.
”Hän ei pysty hyväksymään sitä tosiasiaa, että me emme voi elää hänen kanssaan. Itse taas en pysty hyväksymään huumeiden käyttöä kotonani.”
”Mun tapaukseni on varmaan yksi pahimpia ja hankalimpia, mitä oikeasti voi olla”, Eija hymähtää kuin anteeksi pyytäen.
”Hänelle ei saa minkäänlaista järkeä päähän, koska millään, mitä tapahtuu, ei ole mitään väliä. Väkivaltaan ei tarvita mitään syytä. Tulet vain yhtäkkiä tajuihisi, olet yltä päältä veressä, etkä tiedä mitä on tapahtunut.”
Nyt Eija ja tytär ovat kaupungin asuntojonossa. ”Onhan se siinä mielessä ihmeellistä, että joudun lähtemään toisen ihmisen takia omasta asunnostani”, 36-vuotias merkonomi pohtii. Uuden kodin osoitteesta saattaa tulla salainen.
Yhteen taloon mahtuu paljon pelkoa, surua ja hätää. Mutta turvakotiin mahtuu myös toiveikkuutta. Useimmat ovat tulleet tänne siksi, että haluavat elämäänsä pysyvän muutoksen: irti jokapäiväisestä pelosta ja seinän vieriä hiipimisestä omassa kodissaan.
Eija odottaa uuden kodin löytymistä, Ainolle ja Matiakselle koti on jo tarjolla – toiselta paikkakunnalta. Anne alkaa ymmärtää vähitellen, miten huonoon jamaan pitkään kestänyt henkinen väkivalta on hänet saanut ja opettelee uusia ajattelumalleja.
Sari on hakemassa miesystävälleen lähestymiskieltoa – ja harkitsee uuden osoitteensa salaamista. Valoa on näkyvissä.
Ja juuri valoa turvakoti haluaa tarjota: aikaa miettiä, päästä irti ahdistavasta elämäntilanteesta ja voimia rakentaa uutta elämää. Tavalla tai toisella puolison kanssa tai ilman. Kuten talon johtaja Sirkka Liisa Aaltio asian ilmaisee: ”Naisten pitäisi jaksaa vaatia itselleen kyllin hyvää elämää.”
Aaltion mielestä turvakodilla ja sitä ylläpitävällä Naisten apu -yhdistyksellä on tärkeä rooli myös viranomaisten herättelemisessä: auttajilta on syytä vaatia jatkuvasti enemmän. Vieläkin löytyy esimerkiksi poliiseja, jotka suhtautuvat vähätellen naiseen, joka haluaa tehdä rikosilmoituksen kotona tapahtuneesta väkivallasta.
Espoon turvakodissa rikosilmoituksen tekemiseen kannustetaan, koska naiset itse ovat niin taipuvaisia vähättelemään kokemaansa. Heille halutaan korostaa, että kun oma mies pahoinpitelee, kyse on ihan virallisestikin rikoksesta.
Miettimisajan, fyysisen turvan ja henkisen tuen lisäksi paljon painoarvoa on sillä, että pystytään tukemaan käytännön asioiden järjestämisessä. Jos nainen haluaa jatkaa yhteiselämää miehensä kanssa, käydään läpi, mitä auttamismuotoja on tarjolla väkivallan katkaisemiseksi.
Jos taas edessä on ero, täytyy löytää uusi asunto, sopia lasten huoltajuudesta ja tapaamisista, ehkä saada taloudellista tukea ja terapiaa ja niin edelleen. Lisäksi edessä saattaa olla oikeudenkäyntejä ja omaisuusriitoja.
”Itsekseen näihin asioihin menisi paljon enemmän aikaa, eikä edes tajuaisi, mistä apua voi saada”, Aino huokaa.
”Eikä välttämättä edes lähtisi koko prosessiin!” Eija vahvistaa.
Kun elämä on sekaisin ja itsetunto tallottu lattianrakoon, paperisotkujen hoitaminen voi yksinkertaisesti tuntua liian raskaalta.
Kun viimeinenkin naisista katoaa pikkutunneilla omaan huoneeseensa, yöpäivystäjä Elina Aaltio jää valvomaan toimistoon puhelimen ja ison monitorin ääreen.
Pöydällä jököttää iso taskulamppu. Seinällä roikkuu rivi aanelosia: puhelinnumeroita lääkäripäivystykseen, muihin turvakoteihin, nuorten turvataloihin, poliisille, käräjäoikeuksiin, maistraatteihin, verotoimistoon, väestörekisterikeskukseen ja asianajajalle.
Turvallisuuden takaaminen on tärkeää, mutta yleensä yöt ovat rauhallisia. Puhelimeen saattaa joutua vastaamaan pari, kolme kertaa. Sosiaali- ja kriisikeskuksista tiedustellaan, löytyykö tilaa, tai joku avuntarvitsija soittaa itse. Päivystäjä arvioi tilanteen, toivottaa soittajan tervetulleeksi tai ohjaa eteenpäin. Myös Helsingissä ja Vantaalla on omat turvakotinsa, ja muuallakin maassa parikymmentä.
”Jos joku tulee taksilla pihaan, niin kyllä täältä aina yösija löytyy. Mutta se ei tietenkään ole kestävä ratkaisu, jos meillä on täyttä”, Elina kertoo. Esimerkiksi päihtyneitä tai päihdeongelmaisia taloon ei oteta.
Elina itse on 22-vuotias, toisen vuoden sosiaalipolitiikan opiskelija. Hän tuuraa turvakodissa yövuoroja muutaman kerran kuussa.
Vastuu kuulostaa suurelta. Elina myöntää sen, mutta tuntuu hallitsevan tilanteen. Toimintatavat ovat kirkkaina mielessä, sillä side taloon on vahva: Elina on johtaja Aaltion tytär. ”Mä olen pienenä leikkinyt täällä. Ennen kuin tulin päivystäjäksi, vedin toimintaa lapsille.”
Muita työntekijöitä on kymmenkunta: päivystäjiä, toimistotyöntekijä ja emäntä.
Yön mittaan on pakko puhua siitä, mikä niitä väkivaltaisia miehiä oikein vaivaa. Miksi tilanne perheessä tai parisuhteessa kärjistyy lyönneiksi, joita toinen osapuoli joutuu pakenemaan?
”On ikuisuuskysymys, miksi mies lyö. Mun mielestäni se on yhteiskunnallinen tasa-arvokysymys: naiseen kohdistettu väkivalta on tässä kulttuurissa mahdollinen toimintatapa”, Elina sanoo.
Hän nimittää Espoon turvakodin lähestymistapaa feministiseksi. Ykkösasia kaikessa toiminnassa on väkivallan uhriksi joutuneen naisen turvallisuus ja hyvinvointi. Väkivaltaa ei pidä sovitella liikaa, sillä se kaventaa naisen elintilaa. Ei voi olla oikein, että fyysisesti heikompi osapuoli joutuu varomaan jokaista sanaansa, ettei antaisi syytä lyömiselle. ”Vaikka nainen tekisi mitä, se ei koskaan voi oikeuttaa väkivaltaa”, Elina korostaa.
Se ei tarkoita, että nainen saisi tehdä mitä tahansa. ”Tavallinen riitely kuuluu kaikkiin ihmissuhteisiin. Hyväksyttävä riitely on sellaista, jossa kummankaan ei tarvitse pelätä eikä tuntea tulevansa tukahdutetuksi”, Elina muotoilee.
Mutta entäs ne miehet sitten? Eihän vaimoaan pieksävä mieskään voi olla kovin vahvoilla elämässä. Perusturvattomuus, heikko itsetunto, ehkä psyykkinen sairaus, vaikeus luottaa muihin ihmisiin, huumeet, alkoholismi…
Näitä naiset itse mainitsivat mahdollisiksi syiksi. Erilaisia taustatarinoita on yhtä monta kuin tapauksiakin. Kyse ei läheskään aina ole juoppohulluudesta, kuten suomalaisessa kulttuurissa ensimmäiseksi ajatellaan.
Elina miettii hetken. ”On tärkeää tuomita lyöminen selkeästi, että ei juututa väkivaltaa oikeuttaviin kliseisiin, kuten että akka nalkuttaa ja sitä on pakko lyödä, että sen saa hiljaiseksi.”
Turvatalossa ajatellaan, että fyysinen väkivalta on aina ja kaikissa tilanteissa tuomittavaa vallankäyttöä. Myös miestä täytyy auttaa, mutta muutoksen täytyy lähteä liikkeelle väkivaltaisen käyttäytymisen katkaisemisesta. ”Väkivallan käyttö perheessä on vähän niin kuin alkoholismi. Se pitää hoitaa, vaikka se onkin vaikeaa. Muuten kierre jatkuu”, Elina sanoo.
Suurtalouskeittiön jääkaapit ja ilmastointi hurraavat tasaisesti läpi yön. Valvominen alkaa tuntua silmissä kirvelynä. Aamuviideltä iskee vilu. Kun kello lähenee kuutta, Elina siirtyy keittiöön ja laittaa puurokattilan kiehumaan.
Joku pienimmistä lapsista kuuluu jo aukovan ääntään. Maanantaiaamu käynnistyy. Puoli seitsemältä ensimmäinen äiti marssii eteiseen toppapukuisten lastensa kanssa. Reppua selkään ja tarhamatkalle. Vähän ennen seitsemää venäläissyntyinen Lena tulee aamupalalle teinityttärineen. Kiire on, tyttöjen bussi lähtee ihan kohta!
Yhtäkkiä salissa on täysi meno päällä: Katin lapset huutelevat äidin perään, Riitan kymmenkuinen tyttö pulauttelee syöttötuolissa puuroa ruokalapulle ja isompi juoksee avaamaan telkkarin: piirrettyjä!
Matias kröhii, Aino on lähdössä lapsen kanssa lääkäriin. Ja kiinteistövälittäjälle pitäisi soittaa vanhan kodin arvioinnista. Sarilla on sossuaika yhdeksältä. Koulutaksi noukkii Katin pojan pihasta.
Aamupäivystäjä tulee kahdeksaksi päästämään Elinan kotiin. Puolessa tunnissa käydään läpi akuutit asiat: mitä viikonlopun aikana on tapahtunut, kuinka asiakkaiden tilanne etenee, mitä päivän aikana pitäisi ottaa huomioon.
Aamiaista saa puoli yhdeksään asti. Sänkyyn ei jäädä makaamaan. Päivärytmi on selkeä: lämpimät ateriat, ulkoilutauot, lasten päiväunet ja hiljaisuus. Tavoitteena on tavallinen arki.
Millainen arki yhtätoista naista odottaa turvakodin ulkopuolella? Mihin täältä lähdetään?
Joka kolmas muuttaa uuteen kotiin, hiukan harvempi palaa takaisin miehensä luokse, kertovat talon tilastot. Osa suuntaa ystävien tai sukulaisten luo ja pieni joukko perhekoteihin tai tukiasuntoihin. Jotkut tulevat takaisin, toisen ja vielä kolmannenkin kerran. Ratkaisut jokaisen on tehtävä itse.
”Mä en usko, että väkivaltaisesta suhteesta selviää ikinä, oli se sitten henkistä tai fyysistä. Ei se koskaan mene pois mielestä”, miettii Sari, jonka ensimmäisestä erosta on kymmenen vuotta. Silloin eteenpäin auttoi läheinen ystävä.
”Hän sai mut taas näkemään, mikä mussa on hyvää ja kaunista. Sille ihmiselle täytyy nostaa hattua.”
Ulkona metsätiellä on jouluidylli: lunta putoilee hiljakseen. Bussin mainoskyltissä mustasilmäinen morsian muistuttaa: Rakkaus on kärsivällinen. Kuinka kärsivällinen?
Noora Jokinen
kuva Annika Lohi
Turvakodin asiakkaiden nimet on muutettu.
