01. marraskuuta 2002
Teksti:

Hartwall-areenan valot sammuvat.
    Räjähteet kumisevat ja hevikitarariffit töräyttelevät, mutta kymmentuhatpäisen teinipoikalauman mylvintä nousee silti äänistä kovimmaksi.
    Nousen muun katsomon mukana seisomaan kuin suuren aallon nostamana. Karjun. Hurraan. Buuaan. Heristän nyrkkiäni. You suck!
    Lavalla mittelevät sarjakuvasankarit vaihtuvat yhä suurempiin ja rumempiin. Vaikka olen vapaapaini-illassa ensimmäistä kertaa, opin nopeasti, milloin pitää huutaa ”yeah” ja milloin ”buu”. Vieressäni istuu onneksi oikea ammattilainen.
    ”Paska homma, kun Undertaker peruutti”, Mikko valittaa. ”Sitä me tänne tultiin katsomaan. Vaikkei se olisikaan matsannut Edgen kanssa, jotain säpinää olisi varmaan syntynyt.”
    Aivan.

Satunnaisen katsojan on vaikea ymmärtää amerikkalaista vapaapainia. Kamppailu-urheilun ja performanssispektaakkelin välimaastossa liikkuva laji on viihteen kummajainen. Se on helppo sysätä kategoriaan mautonta amerikkalaista roskaa. Samaan joukkoon, johon niputamme Jerry Springer Shown, Beavis ja Butheadin, ylensyönnin pikaravintoloissa, nahkaliivit sekä takatukan.
    World Wide Wrestling -otteluita pahaa aavistamatta televisiosta katsova suomalainen joutuu (itsekin) painimaan – hämmästyksen ja ylemmyydentunnon kanssa.
    Kuinka joku voi uskoa, että siellä tosiaankin painitaan? Kuinka joku voi katsoa tällaista väkivaltaa? Eihän tällaista macho-rasismi-seksismi-meininkiä voi olla…
    Silti vapaapainia on. Ja vapaapainin yleisöä vasta onkin: World Wide Entertainment -yrityksen (WWE) järjestämissä tapahtumissa käy noin 2,5 miljoonaa katsojaa vuosittain ja televisiossa mätke leviää jo yli 130 maahan.
    Lajin suosion salaisuus ei kuitenkaan piile painijoiden voimassa tai taidoissa. Se piilee tarinassa. Kehissä pyöritetään valtavaa saippuaoopperaa, ja yleisö seuraa sen tähtien vaiheita yhtä uskollisesti kuin kotirouvat Brooken ja Ridgen romanssia.
    Rinkiin ovat vuorollaan nousseet muun muassa mielisairaspainija, klovnipainija, vampyyripainija, verottajapainija, voodoopappipainija, arabipainija, vanginvartijapainija – ja tietenkin hammaslääkäripainija.
    Suuret tähdet muistetaan toki nimillään, sellaisilla kuten Undertaker ja Hulk Hogan.

Moderni vapaapaini syntyi 80-luvulla, kun WWE:n nykyinen omistaja ja johtaja Vincent McMahon Junior peri isältään kuihtuvan painiyrityksen. McMahon Junior laajensi kilpailut kattamaan koko Yhdysvallat ja polki samalla kilpailijat jalkoihinsa. Sitten hän siirsi vapaapainin painopisteen tarinaan ja rakensi painijoiden hahmoille löyhän, mutta helposti ymmärrettävän identiteetin.
    Moderni painitähti kootaan kolmesta komponentista: Kullakin painijalla on luonnonlakeja uhmaava erikoisliike, joka lähes poikkeuksetta johtaa tyrmäysvoittoon. Pahoilla hahmoilla on vakiovilppi, jolla roistopainija keplottelee voittoon.
    Lisäksi jokaisella painijalla on hokema, jolla hän uhoaa aina mikrofonin varteen päästessään. Tell me you did not just say that! Stand back, there’s a Hurricane comin’ through! I am the Game and I am that damn good!
    Paketti viimeistellään tarinoilla painijoiden kulissientakaisista kähminnöistä. Petos, mustasukkaisuus ja kunnianloukkaus ovat vapaapainin ydintä, ja niiden avulla paini on kohonnut väkivaltaviihteen shakespeareläis-macchiavelliläiseksi saippuaoopperaksi. Taistelu mestaruusvyöstä on suurten tunteiden draamaa.

Vapaapainin monimutkaista maailmaa on tutkittu Michiganin yliopistossa Yhdysvalloissa.
    ”Saippuaoopperalla ja vapaapainilla on pitkälti sama viehätysvoima”, professori Gary Hoppenstand sanoo. ”Molemmat perustuvat katsojaa jollain tasolla parempiin hahmoihin, joilla on kuitenkin vaikeampia ongelmia kuin katsojalla.”
    Hoppenstandin mielestä amerikkalainen vapaapaini iskee kuitenkin juuri siihen osaan viihteen suurkuluttajia, johon perinteinen saippuaooppera ei pure.
    ”Show pohjaa täysin teinipoikien fantasioille.”
    Vincent McMahon Junior kehitti puolivahingossa fantasiamaailman, jolle teinipoikien on vaikea sanoa ei.
    Saippuaoopperoiden juonirakenteet, supersankareiden elämää suuremmat elkeet, urheilun maskuliininen paatos, väkivaltadiggailun kapinallinen status ja MTV-tyylinen visuaalinen tykitys samassa paketissa muodostavat suuren osallistumisriitin.
    ”Vain totuuden illuusiolla on väliä. Tavallisten saippuaoopperoiden juonenkäänteet vaikuttavat niihin vihkiytymättömästä uskomattomilta ja näytteleminen melodramaattisen kömpelöltä. Tässä on sama juttu”, Hoppenstand selittää.
    ”Kyse ei ole ymmärtämisestä vaan osallistumisesta. Ainut suuri ero vapaapainin ja saippuaoopperoiden välillä on painin spektaakkelimaisuus.”
    Perinteinen saippuaooppera puhuttelee katsojaansa intiimisti, painissa keskitytään yhteisen spektaakkelin luomiseen.
    ”Yleisö buuaa yhdessä pahoille hahmolle ja hurraa hyville. Fanit ihailevat painia kuin tanssia – vaikkeivät sitä myöntäisikään. Kyseessä on esteettinen nautinto. Nautimme yhdessä väkivallan ja kamppailun performanssista”, professori analysoi lajin viehätystä.
    Kuten saippuaoopperassakin, kaikki hahmot voivat vuorollaan olla pahoja. Suurimpia juonikoukkuja on se, että roistona tunnettu esiintyykin sankarin viitassa. Myös hyvien hahmojen rappioituminen on hedelmällistä tarinamateriaalia.
    Hoppenstand arvioi, että painin suosion laajenemiselle yhä uusiin maihin ei ole esteitä.
    ”Kunhan katsojat ymmärtävät kamppailun spektaakkelia ja saippuaoopperan kertomistapaa, ei tämän viihteen avaamiseen tarvita sen kummempia kulttuurisia työkaluja.”

Tutkija Minna Aslama Helsingin yliopiston viestinnän laitokselta arvioi, että vapaapainin suosio on osa laajempaa ilmiötä.
    ”Vapaapainin uusi tuleminen liittyy white trash -kulttuurin vastaiskuun. Siihen samaan, johon kuuluvat Eminem ja Limp Bizkit etukaartissa”, hän toteaa.
    Mustan hip hop -kulttuurin kansainvälistyminen ja muuttuminen pitkälti valtakulttuuriksi sekä varsinkin 90-luvun puolivälissä pinnalla ollut girl power -buumi ovat saanet vastapainokseen valkoisen alaluokan äijäkulttuurin.
    ”Pornon, valkoisen rapin ja vapaapainin kolmiyhteys on noussut trendikkääksi”, Aslama sanoo.
    ”Koulutettujen nuorten aikuisten uusista harrastuksista haetaan vastapainoa arjelle.”
    Kun arki on poliittisesti korrektia ja siistiä, vapaalla on mukava leikkiä luolamiestä. You suck!

Undertaker pahuuden palveluksessa
    Eräs amerikkalaisen vapaapainin viime vuosien kunniahimoisimmista juonikehitelmistä liittyy haudanvakavaan Undertaker-hahmoon. Tarina saa alkunsa, kun painija julistautuu Pimeyden herraksi. Uhoa ryydittääkseen Undertaker aloittaa muiden painijoiden armottoman rekrytoinnin pahuuden palvojiksi.
    Uhrilahjojen ja pakkokeinojen avulla Undertaker onnistuu haalimaan itselleen seitsemän kuuliaan painijan joukon. Tämä pahan koalitio tituleeraa itseään Pimeyden ministeriöksi.
    Eipä aikaakaan, kun itse Vincent McMahon joutuu ministeriön vilpillisen ja keinoja kaihtamattoman keplottelun uhriksi.
    Syttyy sota Pahan ministeriön ja Vincentin korporaation välille. Undertaker kidnappaa McMahonin tyttären ja pyrkii avioon hänen kanssaan mystisin seremonioin. Mustat häät kuitenkin keskeyttää Steven ”Stone Cold” Austin. Miehet ryhtyvät mittelöön, jonka aikana Undertaker paljastaa palvelevansa Suurta voimaa. Suuri voima vaatii tietenkin ihmisuhria eli Stone Coldin henkeä.
    Mustan ministeriön piestessä häähäirikköä paljastuu, että kaiken takana onkin ollut Vincent McMahon – eli se oikea Suuri voima. WWE:n tosimaailmallisenkin johtajan tarkoituksena on ollut koko ajan vain läksyttää Stone Coldia, joka on tarinan mukaan lipeämässä WWE:n riveistä ja on törkeästi jättänyt näyttäytymättä useissa yrityksen turnajaisissa. Stone Cold kuitenkin pelastuu täpärästi. Ja Undertaker tietenkin vain huijasi koko ajan.

Rahaa, rahaa, rahaa
    Amerikkalainen World Wrestling Entertainment (WWE) on vapaapainialan suurin yritys, ja sillä on mätkinnässä lähes monopoliasema.
    Vuonna 1999 WWE listautui New Yorkin pörssiin. WWE:n markkina-arvo on roimat 503,4 miljoonaa dollaria. Tämän vuoden tilinpäätöksen mukaan yrityksen liikevaihto oli noin 425 miljoonaa dollaria, josta voittoa jäi huikeat 163 miljoonaa dollaria eli 167 miljoonaa euroa.
    Mediayrityksenä WWE kuuluu keskiraskaaseen sarjaan.     Esimerkiksi SanomaWSOY teki vuonna 2001 voittoa noin 96,5 miljoonaa euroa.
    Yrityksen perustaja Vincent McMahon on itsekin eräänlainen brändi. Hän on kuuluisa esimerkiksi siitä, että hän viljelee jatkuvasti julkisestikin fuck-sanaa viestinsä tahdittajana. McMahon omistaa yhtiöstä 14 prosenttia eli hänellä on osakkeita noin 70 miljoonan dollarin edestä. Vincent on myös WWE:n hallituksen puheenjohtaja. Hänen vaimonsa Linda McMahon on yrityksen toimitusjohtaja.
    WWE pyrkii niin sanotun white trashin eli valkoisen alemman työväenluokan ykköstuotemerkiksi samalla tavoin kuin Nike on valloittanut mustan työväenluokan ja sitä kautta myös valkoisen keskiluokan sydämet.
    WWE kosiskelee kohderyhmäänsä nykyisin muun muassa yrityksen levy-yhtiölle kiinnitetyillä uusmetalliyhtyeillä sekä painitähtiä vilisevillä Hollywood-elokuvilla.

Roope Mokka