01. marraskuuta 2002
Teksti:

Täytyy myöntää, että Kajaanin kaupunginteatterin mainetta niittänyt, myyttinen tekijäkaksikko ei näytä tällä hetkellä kovinkaan myyttiseltä. Näytelmäkirjailija, ohjaaja, teatterinjohtaja Kristian Smeds, 31, ja ohjaaja Samuli Reunanen, 33, kahlaavat nilkkojaan myöten lumessa Kajaanin kaupunginteatterin edustalla.
    Pakkanen paukkuu, vaikka eletään lokakuun loppua. Talvi on aikaisessa. Molemmilla on varsilenkkarit ja pipot syvällä päässä. Smedsin arjen eleganssiin kuuluvat lisäksi punaiset tuulipuvunhousut ja toppatakki, Reunanen viihtyy verkkareissa ja hupparissa.
    Tinkimättömiksi taiteentekijöiksi julistautuneet Smeds ja Reunanen ovat hyvällä tuulella. He poseeraavat kiltisti kuvaajalle, hymyilevät ja vitsailevat leppoisasti 7 päivää -lehden valtavasta ulkomainoksesta, joka kerää katseita noin kymmenen metrin päässä teatterirakennuksesta. Mainoksessa lööpeillä tapetoitu muodokas Maria Lund hymyilee viettelevästi.
    ”Hienoa, että meillekin, jotka tullaan teatterille joka aamu töihin, on järjestetty jotain silmäniloa”, Smeds naurahtaa.

Siirrytäänpäs sisälle.
Teatterinjohtajan työhuoneesta aukeaa näkymä rauhalliselle kauppatorille. Huone näyttää sotkuiselta. Kirjoja, käsikirjoituksia ja monistekasoja lojuu siellä täällä. Yhden kasan päällä nököttää minikokoinen shakkipeli.
    Seinällä katseen kiinnittävät pari sirppiä sekä viikatteen terä. Ne ovat rekvisiittaa Teatteri Takomon näytelmästä Rautavaara – Oulunkylän tähti. Smeds johti perustamaansa Takomoa viisi vuotta ennen siirtymistään Kajaaniin viime vuoden maaliskuussa.
    Takomolla oli taloudellisia vastoinkäymisiä, mutta taiteellisesti Smedsin kausi oli yhtä voittokulkua. Kaikki esitykset olivat yleisö- ja arvostelumenestyksiä.
    Samuli Reunanen puolestaan tuli Kajaaniin viime syksynä ohjattuaan vuoden Kemin kaupunginteatterissa. Kemissä Reunanen herätti kansainvälistäkin huomiota, kun hänen ohjaamaansa Kristian Smedsin käsikirjoittama näytelmä Jääkuvia kutsuttiin Bonnin teatterifestivaaleille.
    Reunanen oli aikeissa palata jatkamaan ohjaajan opintojaan Helsinkiin Teatterikorkeakouluun, kun Smedsiltä kävi kutsu Kajaaniin.
    ”Ei siinä kauheasti ollut arpomista, että menisinkö takaisin kouluun vai tulisinko tänne.”
    ”Se oli aivovuotoa Kemistä Kajaaniin!” Smeds hihkuu.
    ”Tai Helsingistä maakuntiin”, Reunanen säestää, mutta lisää pian naama totisena, että hän suunnittelee ihan oikeasti vielä valmistuvansa Teatterikorkeakoulusta.

Höyryävien kahvikuppien äärellä selviää, että uuden Painija-näytelmän harjoituksissa on juuri eilispäivänä tapahtunut yllättävä käänne. Reunasen ohjaaman näytelmän pääosan esittäjä on joutunut sairaalaan.
    Painija pohjautuu Matti Ijäksen tv-elokuvaan, ja näytelmän ensi-illan piti olla marraskuun puolivälissä. Nyt harjoituksiin on tullut tauko, ja ensi-ilta on siirretty joulukuulle.
    ”Minun täytyisi kirjoittaa Teatterikorkeakouluun lopputyö, ja aiheenani on pyhä teatterissa. Teatterissa pyhyys näyttäytyy juuri niissä tilanteissa, joissa ihmisen kontrolli pettää. Järki ja mekaanisen ajattelun keinot romahtavat. Huomaan, että olen nyt läpikäymässä tällaista pyhää hetkeä”, Reunanen pohtii.
    Reunasen puhetavasta voi kuulla, että hän on opiskellut myös sosiologiaa ja oikeustiedettä: hän vetää puhuessaan mielellään laajoja kaaria, erottelee syitä ja seurauksia. Niin nytkin.
    Smeds hymähtää monimielisesti, että aina tapahtuu ”jotakin tämmöistä”.
    ”Ihan oikeasti. Sairastuminen on tietysti ikävä tilanne, mutta tarkoitan tapahtumista myös hyvässä mielessä. Täällä purkautuu tunteita, ja asiat ovat taiteellisesti ja eri työryhmien puolesta koko ajan liikenteessä.”
    Reunanen sanoo, että arki on Kajaanissa rajua ja rankkaa. ”Täällä ei tosiaan pääse viilenemään. Me opetellaan nyt suoraa puhetta, avoimuutta ja asioiden äärelle menemistä. Minusta täällä ollaan myös tosiaan mittaamassa sitä, millainen haaste teatterille on nähdä itsensä yhteisönä.”

Kajaanin kaupunginteatterissa, kuten monessa muussakin laitosteatterissa, on menossa sukupolvenvaihdos. Kajaanissa teatterin taiteelliseen henkilökuntaan on vuoden aikana tullut kuusi uutta ihmistä.
    Smedsiä kiinnostaa pysyvä työyhteisö, ensemble. Kajaanissakin hän on pyrkinyt eroon jatkuvista ohjaaja- ja näyttelijävierailuista.
    ”Kun tulin isoon teatteriin töihin, ajatuksena oli, että tänne tulee sitten ihmisiä useammaksi vuodeksi. En halua, että taiteellinen henkilökunta koko ajan vaihtuu. Olen yrittänyt löytää ihmisiä, joista uskon, että heidän kanssaan voi syntyä yhteistä energiaa, ja asiat lähtevät keskustelun kautta liikkeelle.”
    Vastavalmistuneiden näyttelijöiden sijoittumisesta näkee, että laitosteattereissa on taas imua. Smeds arvelee, että nuorten kiinnostus liittyy myös pätkätöiden lisääntymiseen.
    ”Pätkätöiden seuraukset ovat nyt aika hyvin näkyvissä yhteiskunnassa. Laitosteatterissa on selkeästi mahdollisuus työn jatkumoon. Se on ihan eri asia, kuin viikko silloin, viikko tällöin, joka on monessa paikassa jo täyttä realismia”, Smeds sanoo.
    ”Tosiasia on se, että jos nuori näyttelijä jää freeksi Helsinkiin ja saa ihan mitä vaan keikkaa, mainosta tai dubbausta tai tv-sarjaa, niin kyllä sillä paremmat kahisevat käärii kuin kuukausiliksalaisena täällä korvessa. Näkisinkin, että nuoria kiinnostaa myös yhteisöllisyys ja mahdollisuus pitkäjänteiseen työhön jossain porukassa. Jokin individualismin ääripää on käyty katsomassa”, Reunanen arvelee.

Smeds on perinteisesti antanut kitsaasti haastatteluita. Hänen Kajaaniin lähtönsä oli viime vuoden teatteritapaus, ja varsinkin silloin toimittajilta sateli haastattelupyyntöjä.
    ”On minulla periaate median suhteen. Alastonkuviin en suostu!” hän leukailee.
    ”Vakavasti ottaen, päätin tänne lähtiessäni, että minun on aukaistava suuni. Oli osa isompaa ratkaisua, että lähden myös ajamaan syrjäseutujen asiaa ja vedän huomiota maakuntiin.”
    Nyt tilanne on rauhoittunut ja suhde julkisuuteen normalisoitunut. Smeds esiintyy jonkin verran mediassa, mutta muistuttaa innokkaasti, että teatteri on yhteistyötä.
    Reunanen puolestaan joutui pieneen mediamylläkkään viime talvena, kun hänestä tehtiin Helsingin Sanomiin iso henkilökuva. Se sai muutkin toimittajat kiinnostumaan.
    ”Minulle tuli yllätyksenä, kuinka paljon yksikin juttu voi ottaa ilmaa siipiensä alle ja miten hanakoita toimittajat ovat myytin rakentamiseen.”
    Pitkän päälle Reunanen näkee ammattinsa kuitenkin niin, että siitä on pitkä matka lööppeihin. Hänen mielestään Suomessa ei edes ole yhtään julkkis-teatteriohjaajaa.
    Oli miten oli, sekä Reunanen että Smeds ovat varsinkin ikäänsä nähden jo hyvin ansioituneita teatterintekijöitä. Miltä tuntuu olo kansakunnan kaapin päällä?
    ”En lähtisi ihan tuohon. Ehkä meidät voi joku nähdä teatterielämän kaapin päällä, mutta teatterielämän merkitys tässä maassa on aika pieni. Joku suhteellisuudentaju täytyy olla”, Smeds sanoo.
    ”Joo. Ei tule kutsuja kokkareille kauheasti”, Reunanen jatkaa.
    Molemmat myöntävät, että julkinen tunnustus toki lämmittää. Palkinnoilla ei kuitenkaan pitkälle pötkitä. Reunanen, entinen maajoukkuetason juoksija, tietää sen omasta urheiluhistoriastaan.
    ”Keräsin kymmenen vuotta palkintoja vitriiniin. Ne olivat helvetin tärkeitä. Nyt ne ovat äidin varastossa jossain laatikossa.”
    Teatterissa ei kauheasti voi mitalit kaulassa huudella katsomosta. Perusasiat pitää aina oivaltaa uudestaan, hän sanoo.

Smeds hakee lisää kahvia. Hän kumoaa kuppeja nykyään sellaista tahtia, että epäilee saavansa kohta vatsahaavan.
    Kajaanin kaupunginteatterissa kahvi kuuluu juoda mustana. Näyttelijä Leena Suomu on vastikään vinoillut asiasta itseään nuoremmalle Reunaselle, kun Reunanen pyyteli kahviinsa maitoa.
    ”Leena kuittasi, että hän on viimeksi lapsena pannut kahviin maitoa. Siinä kommentissa oli paljon huumoria! Että nyt loppui, perkele, se kaakaon kittaaminen”, Smeds kiusoittelee.
    Smeds ja Reunanen ovat perheellisiä miehiä. Smeds asuu Teppanan kaupunginosassa nuorten parissa työskentelevän avovaimonsa ja 11-vuotiaan tyttärensä kanssa. Perheessä on muitakin lapsia, mutta he ovat jo muuttaneet pois kotoa.
    Smeds sanoo, että hänellä ei oikeas-taan ole enää vapaa-aikaa. Teatterilla tehdään pitkää päivää kuutena päivänä viikossa, maanantaista lauantaihin.
    ”Suurin konkreettinen ero Takomon aikoihin on, että olen koko ajan töissä. Aiemmin tein töitä puoli vuotta ympärivuorokautisesti, mutta toiset puoli vuotta jäivät mietiskelyyn ja kirjoittamiseen. Vastuu on nyt suurempi, kun haetaan pidempää jatkumoa. Vapaalla kentällä mentiin yksi prokkis kerrallaan, koska raha oli niin tiukassa.”
    Reunanen asuu Kajaanin Puistolassa kuvataiteilija-kihlattunsa ja 1,5-vuotiaan lapsensa kanssa. Reunaselle perheen kanssa oleminen on parasta työstä irrottautumista.
    Toinen tärkeä rentoutumiskeino on – arvatenkin – juoksu, jota Reunanen ei halua kutsua harrastukseksi. Hänelle juokseminen on meditaatiota, elämäntapa.

Kristian Smeds on syntynyt Torniossa, mutta Samuli Reunanen on helsinkiläinen. Helsingistä hän muutti ensin Rovaniemelle, sitten Kemiin ja nyt Kajaaniin. Mikä pohjoisessa kiehtoo?
    ”Tässä pohjoiseen pyrkimisessä on jotakin elämänpoliittista. Minulla on hanakkuutta panna henkilökohtaisesti hanttiin kaupungistumiselle ja Etelä-Suomeen keskittymiselle”, Reunanen sanoo.
    Kajaanissa elämä on rauhallisempaa. Reunanen huomaa eron konkreettisesti joka kerta, kun hän tulee pitkän poissaolon jälkeen Helsinkiin.
    ”Yhtäkkiä ei osaa enää kävellä Aleksanterinkadulla. Se, mikä muuttuu aika nopeasti osaksi kroppaa Helsingissä, katoaa. Joudun monesti pulaan ennen kuin opin taas sujuvasti sompailemaan siellä. Keskustassa ihmiset eivät väistele. Siellä jää jalkoihin.”
    Eivät kajaanilaiset nyt ihan koko ajan töissä ole. Smedsillä oli jopa hiljattain viikko lomaa. Hän kävi Helsingissä ja tuli samalla reissulla osallistuneeksi elämänsä ensimmäiseen mielenosoitukseen. Se järjestettiin eduskuntatalon edessä kulttuurimäärärahojen nostamiseksi.
    ”Siellä oli vain yksi poliisiauto, että ei se kauhean vaarallista puuhaa ollut. Suomalainen kansa ei ole niitä kaikkein riehakkaimpia, edes taiteilijat. Mutta oli siellä muutama hyvä torvisoittokunta. Oli hauska morjenstella tuttuja ja kattella, mikä on meininki.”
    Kahden kahvikupillisen jälkeen teatterinjohtajan jalka vipattaa jo siihen malliin, että työt odottavat tekijäänsä. Smeds heittää varsilenkkarinsa kirjoituspöydälle. Paksut villasukat on vetäisty kunnolla lahkeiden päälle.

Anne Moilanen

Samuli Reunasen ohjaaman Painijan ensi-ilta on 5.12.2002. Kristian Smedsin seuraava ohjaus Kajaanin kaupunginteatterissa on Georg Büchnerin Woyzeck, ensi-ilta 5.2.2003.