04. lokakuuta 2002
Teksti:

Ensimmäinen tunne oli häpeä. Kun istuin kahvilla nuoren romaninaisen Miriam Schwartzin keittiössä, tajusin, että en ole koskaan ennen jutellut niitä näitä mustalaisen kanssa.
    Kurkin ympärilleni kuin turisti. Miriamin suvun juhlissa en tiennyt, käyttäydyinkö hyvin vai huonosti. Saako vanhempien ihmisten viereen istua? Sinutellaanko täällä, vai teititellään? Olenko hävytön, jos juttelen nuorten miesten kanssa?
    Selitykseksi omalle kömpelyydelleni keksin ensin romaniyhteisön sulkeutuneisuuden. Eihän niitä tapaa koskaan missään. Viihtyvät vain omassa piirissään. Ei ihme, että monen mielikuvat perustuvat lööppeihin. Viimeksi sunnuntaina ”romanien välienselvittely” johti ammuskeluun Katajanokalla.
    Miriam taas mietti haastattelun kuluessa, voiko puhua toimittajalle asioista, joista romanikulttuurissa ei ole sopivaa puhua.
    Tuskittelin mielessäni. Miten valtaväestö voi koskaan tajuta romanikulttuurista mitään, jos monista ihan arkiselta tuntuvista asioista ei saisi edes kirjoittaa lehdessä? Avautukaa, hyvät ihmiset!
    Miriamin äiti oikaisi käsityksiäni. Jos yksikään sadoista opiskelukavereistani ei ole romani, johtuuko se romanikulttuurin sulkeutuneisuudesta? Vai olisiko myös yhteiskunnan asenteissa korjattavaa?

Ymmärrän hyvin, miksi monet romanit viihtyvät parhaiten omiensa parissa. Minäkin viihdyn niiden ihmisten kanssa, jotka eivät pidä arvomaailmaani outona, luottavat minuun ja nauravat samoille asioille kuin minä.
    Olisi rasittavaa elää pelkästään kliseisten, nöyryyttävien ja kohtuuttomien ennakkoluulojen kohteena.

Noora Jokinen