04. lokakuuta 2002
Teksti:

90-luvun puolivälissä maata valloitti uusi alakulttuuri: straight edge. Streittarit eivät juoneet viinaa ja jättivät tupakan ja huumeetkin väliin. Mutta elämä opettaa.
Jirka Ståhl, 26, eli streittarina viisi vuotta. Kolme vuotta sitten Vanhalla ylioppilastalolla lipsahti.
    ”Kun tyttöystäväni lähti vessaan, hörppäsin hänen kaljalasistaan. Takaisin ei ole ollut paluuta.”
    Sami Seppilä, 27, oli hänkin streittari viiden vuoden ajan. Hän ei luopunut vakaumuksestaan kertaheitolla, vaan harkitsi asiaa vuoden ja liittyi viinaa kittaavien tavisten joukkoon noin neljä vuotta sitten.

Sami karsastaa
sitä, että straight edgeä pidetään nuorisoliikkeenä. Hänestä suuntauksesta tuli 90-luvun puolivälissä käsite, johon media ihastui – ja jonka se muokkasi haluamakseen. Ihmiset eivät ymmärtäneet, että straight edge tarkoittaa kuulumista hardcoreskeneen eli erääseen punkin alalajiin. Ilman hardcoremusiikkia ei ole straight edgeäkään.
    ”Kohta joku CMX:ää kuunteleva peruspirkkokin kutsui itseään streittariksi. Eihän meidän mummokaan ole streittari vain siksi, että se ei juo viinaa.”
    Ja peruspirkon käsissähän kaikki muuttuu latteaksi ja tavanomaiseksi.
    Vanhoina hyvinä aikoina straight edge oli Samille ’se oma juttu’, kapinaa, jota aikuisena ei enää osaa ottaa sen vaatimalla vakavuudella.

”Olihan se siistiä, kun vedettiin Lepakossa kiljupunkkareiden seassa äksät käsissä. Se oli uhoa teinikännäystä ja aikuisten apinameininkiä vastaan. Nykyään mietitään, mihin baariin seuraavaksi mennään”, Sami sanoo.
    Droppaamiseen eli straight edgestä luopumiseen on harvoin mitään dramaattista syytä. Samin ja Jirkan mukaan straight edge loppuu usein jo ennen kuin juominen alkaa: kiinnostus hiipuu vähitellen, eikä kämmenselkään piirretty X:kään enää tunnu yhtä rankalta.
    Moni innostuu muistakin kuin straight edge -bändeistä. Sellaisistakin, joiden sanoituksissa juodaan kaljaa ja ollaan muutenkin rappiolla. Kun skenekään ei tunnu enää yhtä veljelliseltä kuin ennen, kiusaukselle on vaikea sanoa ei: miksei voisi ottaa tuopillista, vaikka seuran vuoksi?

Skeneen on vaikea kuulua, ellei sen kirjoittamattomia sääntöjä noudata. Koska straight egde oli pikemminkin pienen piirin muoti kuin mikään nuorisoliike, toisten juomattomuutta pidettiin tiukasti silmällä. Droppaaminen nähdään helposti jonkinlaisena petoksena yhteistä skeneä kohtaan. Alussa Sami ja Jirka yrittivät molemmat salata retkahtamistaan muilta straight edge -kavereilta.
    ”Yritin piilotella lonkeropulloja streittarikämppikseltäni, mutta paljastuihan juttu aika nopeasti”, Jirka naureskelee.
    Kolmisen vuotta sitten Suomessa koettiin varsinainen streittareiden joukkotuho, kun suurin osa suomalaisstreittareista tarttui pulloon. Kun joku vihdoin sortuu, uskaltaa useampikin mennä mukana. Humala on samanlainen laumailmiö kuin raittiuskin. Kavereilla on merkitystä.

”En mä mitään kalsarikännejä kotona yksin vedä. Jos kaverit päättävät, etteivät aio juoda, kyllä mäkin olen sen illan selvin päin”, Jirka kertoo.
    Koska true ’til death -uhoaminen on erottamaton osa straight edgeä, luulisi, että entinen streittari olisi erityisen nolo identiteetti. Sami ja Jirka eivät kuitenkaan myönnä häpeävänsä takinkääntöään. Viinaton nuoruus herättää hyviä muistoja.
    ”Olen kyllä joskus heittänyt, että nyt täytyy ottaa ne hukkaan heitetyt vuodet takaisin, mutta vakavasti puhuen en kadu yhtään mitään. Ajattelen sitä aikaa nostalgisin fiiliksin”, Jirka sanoo.

Straight edge -vaihe ei ole tehnyt Samista ja Jirkasta hillittyjä viininmaistelijoita. Jirkan mukaan manner-eurooppalainen tissuttelu tai parin oluen juominen onkin pelkkää haaskausta. Tavoitteena on aina vahva humala.
    Ensimmäisen kunnon kännin muistelu saa Jirkan myhäilemään.
    ”Viina meni tietysti helposti päähän, kun ei ollut aikoihin juonut. Päädyttiin lopuksi joihinkin ihme opiskelijabileisiin, joissa herätettiin pahennusta tanssilattialla hölmöilemällä. Taisi siinä pari pulloakin hajota.”

Anne Korppila