”Sähän olet kirjoittanut kokoelman syrjäytymisestä”, totesi hyvä ystävä Jani Saxellille luettuaan vedoksen tämän novellikokoelmasta Ensilumi.
”Ehkä se on osittain näin”, esikoiskirjailija Saxell myöntää – vaikka syrjäytymisteema ei tarkoituksella teksteihin ilmaantunutkaan.
Elokuun lopulla ilmestyneen kokoelman avausteksteissä veri roiskuu, kalja läikkyy ja rinnatkin mainitaan jo ensimmäisellä rivillä. Sitten siirrytään herkempiin tarinoihin, joiden sankareita ovat muun muassa päilyväsilmäiset teinitytöt ja amerikanraudasta haaveilevat maalaispojat. Uusmaalaisen pienviljelijäparin liiketoimet menevät poskelleen, eikä hyvin käy paltamolaisten bussikuskien Viron-reissullakaan.
Kirjoittaja itse väittää, ettei oikein ole onnistunut löytämään teksteilleen yhteistä nimittäjää. Monet hahmoista elävät jotenkin yhteiskunnan laidoilla, mutta se ei ole ollut suunnitelmallista. Ennemminkin novelleissa on ollut tarkoitus penkoa ihmissieluja yksilötasolla, jotenkin tavoittaa niiden moninaisuutta, Saxell sanoo.
Kun Jani Saxell kaksi vuotta sitten voitti J. H. Erkon novellikilpailun, tuomaristo kiitteli kirjoittajaa vahvuudesta, aatteellisuudesta ja paluusta realismiin. Tosielämän kuvaaminen on miehelle Se juttu edelleen, samoin kuin monelle muulle nuoren polven kirjoittajalle. Yhteiskunta hiipii kuvaan yksilöiden ja heidän rosoisten elämänkohtaloidensa kautta.
Saxell itse on läpiurbaani kirjallisuudenopiskelija, joka pyörii pääkaupungin keskustan punavihreissä kulttuuripiireissä. Leipätöikseen hän kirjoittaa kirjallisuusarvosteluja ja kolumneja kulttuuri- ja mielipidelehtiin: Voima, Vihreä Lanka, Parnasso… Siis jonkinlainen esikoiskirjailijan prototyyppi, tiedostava runopoika kenties?
”Enemmän mä olen kyllä proosapoika”, kolmikymppinen Saxell vinoilee. Ja vakuuttaa, että ”oikeita töitä” ja työttömyyttäkin on tullut kokeiltua.
Yliopistoura on oikeastaan aika tuore juttu, viides opiskelusyksy on alkamassa. ”Jo ennen kuin olin mitenkään poliittisesti aktiivinen tai tein lehtijuttuja, jotenkin vaistomaisesti hakeuduin marginaaliin. Mä olen tullut väkisinkin tuntemaan sellaisia piirejä, jotka eivät ole täysin kansalaisten A-ryhmässä”, Saxell sanoo. Sen hän myöntää, että esikoiskirjailijaksi olisi ollut hauskaa ehtiä jo ennen kolmeakymppiä. ”En mä mitään ihmelapsuutta kaipaa. Mutta kun esikoiskirjailijat alkaa olla yhä enemmän kolmikymppisiä ja akateemisesti koulutettuja, niin kyllä sellainen tietty intohimo ja vimma on jossain määrin uhanalaista.”
Kun novellisti istuu Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan edustajistossa sitoutumattoman vasemmiston riveissä, on pakko tivata lisää siitä Erkko-tuomaristonkin mainitsemasta aatteellisuudesta. Rikkaistahan tekstit eivät kerro kuin välähdyksittäin, amerikanserkkuina. Ei se ole mitenkään ohjelmallista, Saxell sanoo.
”Mä en usko kirjallisuuden toitottamis- tai lähetystehtävään.” Tärkeämpää hänen mielestään on se, että pystyy välittämään lukijalle palan inhimillisyyttä. ”Suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa on hirveän yleistä, että on voimakkaasti eri maailmoja, joiden rajojen yli ihmisten on vaikea nähdä. Olisi hienoa, jos kirjailijana pystyisi vähän helpottamaan tätä reunojen yli kurkistelua.”
Rinnakkaiset ja silti toisilleen etäiset maailmat osuvat vastakkain monessa Ensilumen tekstissä. Niminovellissa yksinhuoltajaäidit alkavat urakalla häätää taloyhtiöstään nuortamiestä, jonka elämäntapa ei miellytä. Rikkinäisiä, säikkyjä ihmisiä löytyy kummaltakin puolelta aitaa, mutta ymmärrystä toisen puolen elämälle paljon vähemmän.
Kirjoittajana Saxell haluaa myös tapella mustavalkoisuutta vastaan. ”En mä halua kirjoittaa novelleja pahoista porvareista ja urheista työläisistä. Tykkään musiikissakin siitä, että yhdistetään toisiinsa näennäinen kepeys ja sitten raskaus, joka tulee esimerkiksi sanojen tasolla. Sellaisessa ilmaisussa on voimaa.”
Vaikka toitottaminen ei kiinnosta, Saxell väittää yhteiskunnallisten teemojen olevan nousussa, sekä kulttuurissa että ihmisten arjessa. Rinnakkaisia todellisuuksia on monta, ja jossain pohjalla kuplii. ”Meillä on tämä menestyvä, oikeistosuuntautunut mainstream-meininki, jossa matkaillaan iloisesti Euroopan kaupunkien välillä ja mennään kohti yhä suurempia kulutusjuhlia ja liittovaltiota. Mutta samalla on myös punavihreä vaihtoehtokulttuuri ja sen sisällä hirveän erilaisia ihmisiä ja näkemyksiä”, Saxell kuvaa.
Vaihtoehtojen hakeminen ei Saxellin mielestä rajoitu vain keskustan kahviloissa pyörivään akateemiseen alakulttuuriin, vaan uusia suuntia kaivataan laajemminkin. ”Hirveän monia vituttaa kaikenlaiset yksityistämiset ja kilpailuttamiset ja uusliberalismi. Mutta on eri asia, näkevätkö ihmiset nämä ilmiöt laajemmaksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, vai vain niin, että omalle tontille on hyökätty ja sitä pitää vastustaa.”
Kotimaisessa kirjallisuudessa sama ilmiö näkyy Saxellin mielestä siinä, että arkitodellisuus on muotia ja snobbaus vähenemään päin. ”Kymmenen vuotta sitten oli kaikkein hienointa olla kirjallisia viittauksia, ironiaa ja filosofiaa viljelevä postmoderni älykkö. Nykykirjoittajilla on ihan toisenlainen kosketuskohta todellisuuteen. Mun näkökulmasta on menty selvästi terveempään suuntaan.”
Noora Jokinen
