06. syyskuuta 2002
Teksti:

”Mä en kyllä uskaltaisi mennä tuonne katsomaan.” Samu Kemppainen, 28, istuu moottoripyöränsä päällä. Rähjäisellä teollisuusalueella on tuulista ja pimeää, mutta ei autiota. Kemppaisen viittilöimässä suunnassa seisoskelee toistatuhatta ihmistä reilun kilometrin mittaisen asfalttisuoran reunoilla. Ihmisten takana parkissa seisoo 700 – 800 moottoripyörää. Kello on puoli yksitoista perjantai-iltana, ja on kesän viimeinen Bomber-ilta. Showtime. Parikymmentä moottoripyörää ryhmittyy suoran päähän. Pyörä toisensa perään kiihdyttää reiluun vauhtiin ja ajaa nokka pystyssä läpi ihmismassan. Rohkeimmat – tai hulluimmat – ajavat takapyörällään yli 200 kilometrin tuntivauhtia. Välillä pyörien virta taukoaa, ja suora jätetään vapaaksi reittiään kulkeville busseille.
    ”Määränpää:Katriinan sairaala”, lukee bussin etulasissa. Katsojat kurottelevat lähemmäksi ajokaistaa. Valokeilat osoittavat kohti pimeää taivasta, kun moottoripyörät ajavat ”ylikulmassa”niin, että rekisterikilpi iskee tien pinnasta kipinää.
    Kaljoittelevat teinipojat huokaavat kunnioituksesta, videokamerat surraavat. Suurin osa ihmisistä vain katselee, temppuilijoita on viitisentoista. Yleisön joukossa matalan betonivallin takana seisoo pieni lapsi, ja ikämiesmotoristejakin on saapunut juhliin.
    Samu Kemppainen kääntää ruuvista tyhjäkäyntikierrokset viiteentuhanteen. On hänen vuoronsa. Suzuki GSX-R 1100:n sataviisikymmentä hevosvoimaa ulvovat, ja puolivälissä suoraa Kemppainen nousee bensiinitankin päälle seisomaan ja nostaa kädet ilmaan. Siis sama mies, joka ei uskaltaisi mennä tien viereen temppuja katsomaan. Yleisö taputtaa.

Tämä on ollut motoristien mediakesä. Moottoripyörien myyntiluvut ovat kasvaneet kymmeniä prosentteja jo monta vuotta peräkkäin. Mutta sitten alkoi mennä peltiä ryttyyn. Kuolemantapaukset nostivat liikennekurin kesän puheenaiheeksi. Bomberit nousivat julkisuuteen, kun yhden motoristin rämäpäinen ohitusyritys päättyi kuolemaan ja hautajaisissa letka motoristeja kunnioitti edesmennyttä. Erityisesti julkisuutta piisasi, kun letka jatkoi hautajaisista yleiselle tielle sudittelemaan ja huudattamaan moottoreitaan.
    Vähän myöhemmin pommi räjähti Helsingissä, ja räjäyttäjäksi epäillyllä miehellä oli päällään Bomber-paita. Uutinen oli valmis. Iltapäivälehdet herkuttelivat teiden uudella uhalla. Suomeen oli syntynyt uusi moottoripyöräkerho, pelottava Bombers-järjestö, jonka nettisivuja siteerattiin innolla. ”Bomber joutuu väkisin tekemisiin poliisin kanssa ”, järjestö uhosi verkossa. Siis ketkä ihmeen bomberit?


On palattava
hetkeksi pari vuotta ajassa taaksepäin. Silloin Samu Kemppainen ja kahdeksan muuta kaveria miettivät, että olisi kiva saada Helsinkiin moottoripyörien yhteinen kruisailuilta. Muutama tekstiviesti tutuille, ja eräänä iltana kaksitoista moottoripyöräilijää kokoontui ajelemaan ja sudittelemaan. Sana levisi, ja seuraavalla kerralla paikalla oli kolmekymmentä pyörää. Sitten taas vähän enemmän.
    Tämän kesän alussa Kemppainen katseli hämmästyneenä, kun sovitulle kokoontumispaikalle Vauhtitielle lipui kymmeniä ja taas kymmeniä pyöriä – loppujen lopuksi yli kuusisataa.
    Vauhtitieltä porukka lähti laitakaupungin teollisuusalueille, sulki tienpätkän ja alkoi temppuilla. Poliisikin heräsi. Pari kertaa saatiin lupakin pärisyttelyyn, mutta sitten linja tiukkeni. Poliisit keskeyttivät ajoja ja käskivät menemään toisen kunnan alueelle kuolemaan.
    Kerran Vauhtitie oli suljettu molemmista päistä, ja kaikki paikalle tulleet pysäytettiin. Kemppainenkin sai sakot – hänen etuvilkkunsa olivat kaksi senttiä liian lähellä toisiaan. ”Kyllä me on aika hämmästyneinä ja huvittuneinakin seurattu tätä keskustelua. Se pommimies oli kaiken huippu. Kuka tahansa voi ostaa netistä Bomberpaidan, niitä on myyty melkein parituhatta. Meillä ei ole jäsenrekisteriä, ei ole olemassa mitään Bomber-kerhoa ”, Kemppainen sanoo. ”Ja ne nettisivutkin. Kaljapäissään vähän kirjoiteltiin, ja nyt juttuja pidetään meidän sääntöinä. Hautajaispäivänä taas sattui olemaan ennalta sovittu b-ilta ”, hän huokaa.
    ”Eikä tämä mitään uutta ole. Stuntajo on lähtenyt 1920-luvulta poliisin ja armeijan näytöksistä Yhdysvalloissa. Nyt mennään vain aika paljon lujempaa. ” Mutta miksi on pakko temppuilla hengellään? ”Lujaa voi ajaa millä ajoneuvolla vaan. Mä olen ajanut parikymmentä vuotta kaksipyöräisillä. Käy vähän tylsäksi ajella kaupungilla, eikä säväreitä saa enää pelkästä kovasta vauhdista. Nälkä kasvaa syödessä. Ja onhan se sellaista näyttämisen halua, pientä elvistelyä. ”
    Eivätkö temput pelota? ”Ei tempun aikana ehdi miettiä. Vähältä piti -tilanteiden jälkeen pelko tulee hiukan myöhemmin. Silloin sydän hakkaa ja vähän mietityttää. Mutta ei kauan. ”


Bombereiden ajoissa
yleisillä teillä sivullisetkin ovat vaarassa. Miksi temppuja ei tehdä virallisilla radoilla? ”Lähimmät sopivat radat ovat kaukana, Turussa ja Ahvenistolla. Ne on varattu kaikki viikonloput ja maksavat paljon ”, Kemppainen selittää. ”Ja me harjoitellaan aina syrjäisillä paikoilla. Eihän liikenteen seassa tällaisia juttuja pysty edes tekemään, eikä ole edes syytä. Joskus tulee tosin kokeiltua hiljaisilla pätkillä. ” Silloin itsellekin voi käydä huonosti.
    Auto ajoi kerran keulivan Kemppaisen eteen. Tuloksena murtunut lonkka ja revenneet nivelsiteet. Pieni lainsuojattomuuden henki kiehtoo harrastajia. ”Tuskin täällä näin paljon ihmisiä olisi, jos me oltaisiin tiistai-iltana jossain Hämeenlinnassa radalla ”, hän sanoo. Niinpä. Bomber-illoissa ei huolehdita siitä, saavatko nuoret katsojat huonoja vaikutteita.
    ”En mä kehota tai kiellä ketään. Ei se ole minun asiani, miten muut ajavat yleisillä teillä. ” Vain hyvät temput ja kunnon sävärit merkitsevät. Kemppaiselle, siviilissä remonttimiehelle, temppuiluhar rastus on luontevaa jatkoa moottoripyöräfiksaatiolle. Ensimmäisen kaksipyöräisen moottoripelin hän sai viisivuotiaana, sen jälkeen mopon, sitten piikkipyörän eli kevytmoottoripyörän. Nyt alla on 1100-kuutioinen prätkä. Nykyisin Kemppaisen ja kumppanien perustama Plan Bee -ryhmä käy myös esiintymässä erilaisissa tilaisuuksissa.

Touhuun kuuluu se, että pyörä on itse rakennettu. Parin viime vuoden aikana myös japanilaisiin moottoripyöriin on alkanut saada aikaisempaa enemmän erilaisia varaosia. Kemppaisen oma kone on hyvä esimerkki rakenteluinnosta. Vuoden 1991 Suzukissa ei oikein ole muuta alkuperäistä kuin runko:Katteet on revitty pois, jotta pyörästä tulee kevyempi. Ohjaustanko on motocross-mallia, jotta ajoasento olisi pystymmässä ja painopiste taaempana. Perä on Yamahan kisapyörästä, takavalo venetrailerin valo. Pakoputki on tehty itse Valion vanhan maitokoneen putkistosta. Etuvalomaski on kehitetty savimuotilla Peugeotin moottoripyöräskootterin maskista.
    ”Mahdollisimman kevyt ja tehokas. Mutta täysin luvallinen ja katsastettu ”, Kemppainen tiivistää. ”Eipä niitä laittomia turbovirityksiä näe kuin maaseudulla. Täällä pääkaupunkiseudulla liputetaan niin helposti ulos. ” Siis poliisit pysäyttävät. Niin kuin tekivät myös matkalla Viinikkalaan, kun osa erehtyi keulimaan ennen määränpäätä. ”Poliiseilla on tuo vihreä Primera, joka ajaa tästä aina välillä läpi ”, Kemppainen virnistää.
    Viimein motoristien kunniakujan läpi lipuu myös sinivalkoinen poliisiauto. Minuutin päästä touhu jatkuu taas. Yksi skootterikin erehtyy surruuttamaan näytösväylää. Yleisö repeää nauramaan. Kimmo Sasi voi rauhassa suunnitella kypäräpakkoa pyöräilijöille. Täällä vaara on tavoite.

Riku Siivonen
kuvat Annika Lohi